Se ois taas yks uus aamukuus

Lokakuun jälkeen on ollut hektistä,

on ollut jatkuvaa nousujohteista stressiä. 

Oon pyöritellyt päässäni kaikkia niitä tehtäviä,

heräillyt keskellä yötä muistelemaan, 

että ainiin, sitä ja tätäkin pitäisi tehdä.

Oon laskenut kymmeneen lukuisia kertoja, 

etten räjähtäisi keskellä luokkahuonetta

ja tullut sitten kotiin toteamaan, 

että ihan pian palan loppuun. 

Kaksi viikkoa raahauduin kouluun korkeasta

kuumeesta huolimatta ja oon yrittänyt

ylläpitää a) sosiaalista elämää b) kodin siisteyttä 

ja c) omaa hyvinvointia siinä sivussa.

Usko on meinannut loppua satoja kertoja,

jaksamisesta puhumattakaan.

Oon itkenyt, kiukutellut ja unohdellut asioita. 

Oon tuijottanut astianpesukonetta ja miettinyt, 

että miksei se tyhjene ja mennyt peiton alle

itkemään saamattomuuttani.

Mutta jostain oon saanut revittyä hippuja,

joiden voimalla olen jaksanut seuraavankin päivän.

Toki mulle ollaan niitä hippuja myös ojenneltu, 

ei mun ole yksin tarvinnut selviytyä.

Välillä ne hiput ovat olleet kauniita sanoja,

kannustusta ja muistutusta siitä, 

että mä olen vahva ja toisinaan enemmänkin

perseeseen potkimista. 

Tai sitten ihan vaan sitä, että olen saanut

kiukutella ja ärsyyntyä ilman, 

että se on otettu henkilökohtaisesti.

Ja kun mä painan "lähetä arvioitavaksi"

luoja ties kuinka monennen kerran lokakuun

jälkeen ja tiedän, että se oli viimeinen painallus

tälle vuodelle, mun on helpompi hengittää.

Tuntuu, kuin tuhansien kilojen paino olisi

laskettu harteilta ja voin vihdoin rentoutua.

Hetken aikaa jaksan hehkuttaa, 

Oon niin ylpeä ja onnellinen, että tekisi

mieli tanssahdella riemusta, 

mutta mun keho taitaa ymmärtää, 

että nyt saa vihdoin levähtää. 

Joten tanssahtelut jääköön nyt päänsisäiseksi.

Muutaman päivän päästä olen niin lomalla.

8 päivää.

Jonkun joka pitää siit kyl huolen vihdoinkin

Vaikka mä menisin minne, mun sydän on

aina jossain muualla.

Vaikka mä käyn keskusteluja nauraen

ja nautin olostani, mun mieli vaeltelee muualle.

Ja sillon kun mulla on stressiä tai paha olo,

mä en tarttis mitään muuta,

kun sut halaamaan, silittämään hiuksia tai

kertomaan, että kaikki järjestyy kyllä.

Kun mä palaan taas raskaan koulupäivän

jälkeen kotiin ja mun tekisi mieli romahtaa

lattialle itkemään, mun tekisi mieli kirjoittaa sulle. 

Vuosikymmenen loppu on lähellä.

Kuusi vuotta mun vuosikymmenestä meni

sumussa, kamppaillen, elämättä. 

Jossain vaiheessa mua ärsytti ajatus siitä, 

että kaikki "parhaat" vuodet meni hukkaan -

paljon jäi kokematta ja tekemättä.

Toisaalta viime ja tämä vuosi ovat antaneet

hurjasti, mä olen mennyt hurjaa vauhtia eteenpäin.

Ja jossen mä olisi ollut niin pohjalla, jossen ois

ollut siinä pisteessä, kun luulin, ettei ole muuta

ratkaisua kuin luovuttaa, 

niin musta ei olisi kasvanut tätä ihmistä.

Osaan arvostaa ihan eri tavalla elämää ja

sellaisia asioita, joita moni pitää itsestäänselvyyksinä. 

Kun mä oon noussut sieltä suosta, jossa

päivät kuluu itsetuhoisia ajatuksia hautoen, 

jossa ihan arkiset asiat, kuten suihkussa

käyminen tai syöminen tuntui haasteita -

en voi pitää enää mitään itsestäänselvyytenä.

Mun on arvostettava elämää, jokaista

sen tarjoamaa mahdollisuutta ja sitä,

että voin itse asenteellani vaikuttaa.

Kahden vuoden aikana olen aloittanut opiskelut, 

lopettanut mielialalääkkeet, hankkiutunut

eroon myrkyllisistä ihmissuhteista. 

Oon oppinut rakastamaan ja arvostamaan itseäni, 

oon selviytynyt loputtomasta rikosprosessista

ja sen tuomista pettymyksistä. 

Oon oppinut ajattelemaan omalla päälläni ja

tekemään päätöksiä sen mukaan, että mikä

on itselle parasta - oon ymmärtänyt,

etten aina voi asettaa muita etusijalle. 

Oon tehnyt virheitä ja ottanut niistä vastuun, 

enkä käyttänyt enää mt-ongelmia tekosyynä.

Oon hölmöillyt, ollut hukassa ja sekaisin, 

mutta aina kuitenkin löytänyt itseäni

vähän enemmän - pala kerrallaan.

Oon riidellyt, huutanut ja haukkunut, ollut typerä

ja pyytänyt anteeksi. 

Mun vuosikymmen tiivistettynä:

paljon paskaa, mutta myös onnea ja rakkautta. 

Lopputulemana minä, vahva ja täydellisen

epätäydellinen minä.

So much to lose, I'm losing my mind

Jossain kaukaisuudessa on ajatus,

joka yrittää väittää, että tää on liian rankkaa.

Se yrittää hiipiä lähemmäs, 

kuiskailee korvaan, että voisi olla helpompaakin,

että onko tässä nyt mitään järkeä. 

Katoamisen jälkeen meidän keskustelut ovat

olleet luokkaa puoli tuntia päivässä, 

sillä sun nykyisessä työssä on niin tiukat säännöt.

Viikonloppuisin yritän sammuttaa ikävää tanssilattialla, 

yritän sammuttaa sen juomilla ja sillä, 

että kaikille lähestyville kerron, että mulla

on jo joku. 

Todellisuudessa taidan olla vähän hukassa,

olen hukassa kaikissa tapahtumissa -

on se sitten baari, illallinen perheen kanssa

tai siskontytön tanssiesitys.

Aina musta tuntuu, että jotain puuttuu, 

ettei mikään ole kokonaista. 

Kirjoitan sille tunnevalloissani, että olen loppu,

että mun mieli on loppu,

etten jaksa enää yhtään mitään. 

Eikä se säikähdä, se ei pelkää, etten jaksaisi

vaan se kertoo mun olevan vahva, 

se kertoo, että me selvitään.

Se on ainoa ihminen, jonka kliseinen

"kaikki järjestyy kyllä" ei ärsytä mua,

vaan saa hitusen luotua uskoa muhun.

Ja mä en tiedä, että mikä on se tekijä, 

joka saa mut tuntemaan näitä tunteita.

Sielu on myynnissä soita

Kun mun jalat kirjaimellisesti petti alta koulun vessassa,

olin varma, etten selviä tästä. Olin varma myös silloin,

kun autossa itkin niin paljon, etten saanut henkeä

ja silloin, kun terassilla huusin, 

että mieti miten se nyt jossain juhlistaa

ja jatkaa elämäänsä tyytyväisenä.

Enkä mä uskonut selviäni silloinkaan, 

kun näin punaiset kasvoni ja turvonneet silmäni peilistä.

Mutta kun yksi pysäyttää auton tullakseen halaamaan,

toinen käskee soittamaan jos tuntuu siltä

ja kolmas käskee nyt keskittymään vain itseeni - 

muun muassa silloin mä sain toivonpilkahduksia.

Kun saan lukemattomia viestejä, 

tsemppiä ja tukea, mä en pelkää, ettenkö selviäisi. 

Yksi sanoi kauniita sanoja ja

silloin mä ehkä hymyilin ensimmäisen kerran

ja mietin, että ehkä mä joskus selviän.

Että siinä mulla on ihminen ja syy, 

jonka takia mun on selvittävä.

Pyyhin kyyneleitä ja mietin, että se tekisi

sen mun puolesta, jos vain olisi vieressä. 

Kun mä kirjoitin sille viestejä, että mä kuolen, 

mä ihan oikeasti kuolen, 

se päättäväisesti kertoi kerta toisensa jälkeen, 

että hän on siinä, yhdessä olemme vahvoja.

Ja kun mä sanoin, että tuntuu etten ole mitään, 

se kerto, että olen kaikki ja hänen kaikkensa.

Silloin mä aloin uskomaan, että selviän.

Ja silloin, kun mä nauroin kaikkien niiden kyyneleiden

takaa jollekin äitin muka-hauskalle jutulle,

ei tarvinnut enää edes miettiä, että selviänkö.

10:43 mun maailma romahti vessan lattialle,

mun maailma romahti tuhansiksi sirpaleiksi. 

12:28 aloin keräilemään sirpaleita.

Ja ne sirpaleet, jotka jäi itseltä näkemättä, 

niitä mulle ojenteli maailman ihanimmat ihmiset. 

Se ehkä on tyytyäväinen, että syytteet hylättiin, 

mutta mulla on jotain paljon arvokkaampaa. 

Mulla on ihmisiä ympärillä, 

jotka aidosti ja oikeasti välittää ja rakastaa, 

jotka olisi valmiita tekemään mitä vaan mun puolesta.

Mulla on maailma täynnä rakkautta, 

sydämiä (vaaleanpunaisia äitini sanojen mukaan).

On haaveita, on suunnitelmia.

Ja mikä tärkeintä:

mulla on selkäranka ja puhdas omatunto.

Sen sä elämä oot vähintään velkaa

Mä katoan tän stressin ja pelon alle,

se murskaa mut ja saa mut muuttumaan.

En saa syötyä, en saa nukuttua ja kun saan, 

nään painajaisia. 

Kaikki ärsyttää, joka hetki tuntuu vaikealta, 

sellaiselta, että olisin mielummin peiton alla

piilossa pahaa maailmaa. 

Kun tämä jo saa mut näin hajalle, 

niin mitä jos sieltä tulee se päätös, 

ettei hän ole syyllinen?

En ole oma itseni ollut päiviin, 

jäänkö mä sitten tälläiseksi?

Muuttaako se mut lopullisesti, viekö se mun minuuden?

Mun mieli on täynnä näitä tunteita ja on

ihan sama, että mitä mä teen - ne eivät

jätä mua rauhaan, ne ei lähe pois. 

Tuijotan eteeni minuutin ja on mennyt 20 tai

sitten tuijotan 20 minuuttia ja on mennyt yksi.

Eräs käskee tekemään päätöksen, 

että kestän kyllä olipa tuomio mikä tahansa. 

Hetken musta tuntuu, että se on tehnyt

sen päätöksen mun puolesta ja se antaa voimaa.

Yritän pitää sen mielessä, 

mutta silti kaikki muut tunteet on suurempia. 

Niillä on enemmän valtaa.

Yritän vieläkin vaan hengittää, 

mutta päivä päivältä se on vaan vaikeampaa.

Haluan oikeutta, tarvitsen sitä. 

Ansaitsen oikeutta.

Ja mä tiedän, että joku mussa tuhoutuu, 

jos en sitä saa.

Is it over yet, in my head?

Ilmoitus ratkaisun antamisesta,

lukee mun puhelimen näytöllä

ja mun sydän jättää lyönnin tai kaksi väliin.

Joku pusertaa mun rintakehää

ja mä yritän keskittyä hengittämiseen.

Samaan aikaan oon täynnä huojentumista, 

helpotusta ja pelkoa.

Nieleskelen kyyneleitä, ei vielä, ei tässä.

Myöhemmin annan niiden tulla, 

enkä ole ihan varma, että mitä varten vuodatan niitä. 

Olenko niin helpottunut vai kuitenkin vain peloissani?

Ensi viikon perjantaina tapahtuneesta tulee

täyteen kolme vuotta ja istunnosta on silloin

kulunu yhdeksän kuukautta (rikosilmoituksen 

teosta n. viikon vajaa kolme vuotta.)

Silloin mä olen kuitenkin jo saanut päätöksen,

vaikka olinkin aivan varma, etten

tule sitä saamaan siihen mennessä.

Tähän asti olin vahvasti sitä mieltä, 

että ihan sama, että minkälainen ratkaisu tulee. 

Että kunhan vain pääsen piirtämään pisteen,

jättämään kaiken menneisyyteen, 

niin se riittää.

Mutta nyt, kun se on todellista, 

kun on konkreettista näyttöä siitä, 

että ratkaisu on tulossa, 

mua ahdistaa ihan jumalattomasti.

Mitä jos ne onkin päättäneet, että se on syytön?

Miten mä pystyisin käsittelemään sen, 

minkälaisia tunteita se herättäisi mussa?

Ja kun pyörittelen näitä kysymyksiä päässäni, 

kun ne soljuu ja kietoutuu toisiinsa, 

mun tekisi mieli piiloutua peiton alle.

Haluaisin kadota tai painaa jotakin nappulaa, 

joka saisi ajatukset katkolle. 

Etteivät ne menisi enempää solmuun.

Mutta ne menee ja ne löytää uusia ajatuksia, 

jotka ne saa vedettyä kietoutuneeseen verkkoonsa. 

Yritän muistaa hengittää.

Yritän muistaa, ettei tässä ole hätää.

Jos ratkaisu on hänen syyttömyytensä

ja jos se hajottaa mut pirstaleiksi, 

niin mulla on miljoona syytä olla vajoamatta

takaisin sinne pimeään synkkyyteen. 

Mulla on ihmisiä ympärillä, 

jotka haluavat pitää mut pinnalla. 

Mulla on ihmisiä ympärillä, 

joiden takia haluan pysyä pinnalla.

Kunhan nyt muistan vain hengittää, 

niin selviän kyllä. 

Yksin ja fucked up

Makaan lattialla tuijottamassa kattoa,
jos sieltä vaikka löytyisi vastaukset pahaan oloon.
Kyyneleet valuu, vaikken edes tiedä,
että miksi tai mitä varten.
Päätän ryhdistäytyä ja nousen istumaan,
mutta vain, jotta voisin palata takaisin
samaan lähtöpisteeseen.
En löydä vastauksia enkä ymmärrä,
on vain jotain epämääräistä tuskaa,
joka ei lähde pois edes kyynelien mukana.
Enkä edes tiedä, että onko se tuskaa
vaiko jotain ihan muuta.

Nämä ovat hetkiä,
koko päivä saattaa sujua täydellisesti
ja hyvillä mielin, kunnes tämä hyökkää.
Sormia napauttamalla se saapuu,
enkä tiedä, että kestääkö se puoli tuntia
vai viisi tuntia, mutta se tuntuu ikuisuudelta.
Sellaiselta, ettei siitä enää pääse eroon.
Sellaiselta, että se on tullut jäädäkseen.
Eikä sillä ole mitään syytä tulla,
eikä se anna mulle mitään syytä tuntea näin.
Silti se on ja tekee hetkestä sietämättömän.

Epätietoisuus saa mut haukomaan henkeä,
se saa mielen sekoamaan.
Mistä tämä tulee, miksi ja milloin tämä menee pois?
En ymmärrä tätä tunnetta,
en syitä enkä yhtään mitään muutakaan.
Tiedän vain, että haluan huutaa, raivota,
potkia, itkeä, kiljua -
ihan mitä vaan, että saisin tän ulos.
En kuitenkaan saa mitään itsestäni irti
ja mä kiemurtelen
ja mä olen kaksinkerroin.
Ja se lähtee pois vasta sitten,
kun se itse niin haluaa.

Kuinka monta kertaa mun täytyy vielä
käydä tämä sama rumba uudestaan läpi?
Tää alkaa olla jo naurettavaa.
Eikä mun huumorintaju riitä enää kauaa.

Aina joku ottaa vastaan kun putoaa

Mun unet on täynnä tapahtunutta
ja mä olen täynnä jotain epämääräistä tunnetta.
Nään tekijää muistuttavan henkilön
ja tekijän, kun suljen silmät.
Silmät täyttyy kyyneleistä,
keho täyttyy raivosta
ja mieli epätoivosta.
Yritän työntää ajatukset pois,
yritän keskittyä muuhun,
mutta tapahtunut on kietonut mut otteeseensa.
En tiedä, että miksi nyt enkä tiedä,
että mistä ihmeestä tämä nyt hyökkäsi.
Päivät soljuu eteenpäin ilman päätöstä,
välillä päivä kuluu itkien ja ahdistuen,
jotta huominen voisi olla taas parempi.

Kirjoitan sanoja paperille,
lähetän yhden viestin
ja mun luokse saavutaan.
Yhtäkkiä en enää olekaan likainen,
vaan rakastettu ja sellainen, josta välitetään.
Enkä halua enää käpertyä lattialle,
en halua muuttua olemattomaksi
tai sulkea kaikkia ja kaikkea pois.

Ja mä tiedän, ettei kukaan mene tekijän luo
yhtä nopeasti, jos se ikinä tuntee tuskaa.
Kukaan ei mene sellaisen ihmisen luo,
kukaan ei halaa sitä tai kysele,
että mitä voisi tehdä auttaakseen.
Eikä kukaan kysy siltä,
että hautuuko sen tee liian pitkään
tai ole iloinen nähdessään hymyn kyynelien takaa.

Ja joskus luulin, että se vei multa kaiken -
arvon, minuuden, turvan, luoton.
Mutta se ei tainnut tietää,
että mun ympärillä on ihmisiä,
jotka on aina jaksanut muistuttanut mua siitä,
että olen arvokas, hyväksytty ja vahva.
Silloinkin, kun en ole itse sitä tajunnut
ja jopa silloin, kun en ehkä edes ole ansainnut
kaikkea sitä huolenpitoa.
Joten, taas kerran; minä 1, tekijä 0.

Mielenrauha on arvokkainta, mitä voidaan täällä saavuttaa

Mun maailma on ollut viisi viikkoa täynnä
onnistumisia, väsymystä, itseni ylittämistä
ja vielä vähän lisää väsymystä.
Oon yllättänyt itsenikin olemalla rohkea,
oma-aloitteinen ja nöyrä -
ja kaikki nämä tuntemattomassa paikassa,
tuntemattomien ihmisten ympäröimänä.
Oon ollut neuvoton, mutta oon sanonut
sen ääneen ja pyytänyt apua sekä neuvoja.
Oon ollut niin väsynyt,
että tiskikoneen täyttäminen on tuntunut
ylivoimaiselta, puhutamattakaan yhteydenpidosta
tai ihmisten näkemisestä,
mutta oon myös sanoittanut sen
ja ottanut omaa aikaa ilman huonoa omaatuntoa.

Oon selvinnyt ja selviytynyt yksin ja sillon,
kun on tuntunut, etten selviä,
oon hakeutunut vanhempien takaterassille.
Juonut kahvia ja polttanut röökiä ketjussa.
En ehkä sanonut mitään ääneen,
eihän ole ollut mitään sanottavaa -
väsymystä, töissä rankkaa, mutta ei ne
puhumalla muutu.
Oon huutonauranut jousitarinalle,
oon varovasti hehkuttanut onneani
sekä tehnyt muistitestejä ja muita diagnooseja.
Viikonloppuisin oon hakeutunut muille terasseille,
oon käynyt läpi oleelliset - ei päätöstä,
töissä yhä rankkaa,
kippis ja kulaus, se niistä.
Nauranut, hymyillyt ja saanut kehuja.
Tanssinut tanssilattialla tunteja
ja nauttinut ystävien seurasta.

Välillä pysähdyn miettimään itseäni, omaa edistymistä
ja meinaan pakahtua ylpeydestä.
Välillä pysähdyn miettimään ympärillä olevia
ja meinaan pakahtua onnesta,
että ne on just ne ihmiset, jotka on siinä.
Monesti on tuntunut siltä,
että tässä tää nyt on, tää on se versio musta,
jonka haluan pitää ja joka jää.
Sitten tapahtuu jotain, yllätän itseni
ajatuksella, ettei olekaan pakko pärjätä yksin,
yhtäkkiä pyydän apua, niin kuin
se olisi aina ollut maailman luonnollisinta mulle.
Ne asiat, joiden oon luullut olevan
sisäänrakennettuja, eivät sitä olekaan.
En olekaan sellainen, joka sulkeutuu,
joka työntää ihmiset pois, joka ei näytä heikkouksiaan
enkä sellainen, joka ei uskalla sanoa ei
tai ei osaa ikinä laittaa omaa hyvinvointiaan ykköseksi.

Enkä mä tiedä, että milloin nää niin kutsutut
sisäänrakennetut viat alkoivat hellittää
otteitaan, enkä oikeastaan välitäkään.
On paljon parempi olla näin,
kun ei jatkuvasti vaadi itseltään liikoja.
On helpompi hengittää.

Ja se oleellinen - ei päätöstä,
ei vieläkään.
Vaivaako se, ehkä vähän,
voinko sille mitään, en.
Joten jatketaan samalla voimalla eteenpäin.
Ylpeänä, onnellisena ja tyytyväisenä.

Ja oon mä nähny tollasii, joille vaan hyvää kuuluu

Viikonloppuna törmäsin siihen "sielunkumppaniin",
joka puukotti mun kipupisteitäni keväällä.
Baarin metelin läpi mä kerroin sille,
kuinka paljon se satutti,
kerroin niin paljon ja tunteella,
että mun ääni oli käheä
Se kirjoitti muistiinpanoja puhelimeensa,
että vastaa kysymyksiin selvinpäin.
Siitä on viisi päivää,
enkä ole saanut vastauksia.
En ole niiden perään kysellytkään,
sillä olen tyytyväinen jo siihen,
että sain sanottua kaiken ääneen.

Hovista alkaa olla jo seitsemän kuukautta,
enkä jaksa enää edes ajatella koko asiaa.
Välillä se tulee mieleen uutisia lukiessa
tai kun joku siitä kysyy.
Joka kerta mä kerron että ei, ei vieläkään.
Kerta kerran jälkeen vastaus
on vähän helpompi sanoa,
ensimmäisiä kertoja se oli niin,
että jouduin nieleskelemään kyyneleitä.
Nyt mä silmiä pyöritellen kerron, että ei,
eikä se aiheuta mussa sen suurempia tunteita.
En jää jauhamaan siitä eikä se
jää pyörimään mun mieleen.
Kyllä, se on epäreilua,
todella epäreilua ja käsittämätöntä,
mutta en siitäkään huolimatta mahda sille mitään.

On ollut vähän kaikenlaista
ja toisaalta ei yhtään mitään.
Työpäivien jälkeen olen niin väsynyt,
että tulen kotiin enkä saa itsestäni irti mitään.
Mutta mä olen tyytyväinen,
tykkään työpaikasta ja sen ihmisistä.
Tykkään siitä, että kehityn,
opin päivittäin paljon uutta.
Työ ottaa paljon, mutta se antaa myös hirveästi.
Ja mä rakastan ylikaiken sitä,
miten hyvin mä pärjään.
Mä en pelkää, en ole epävarma.
Tartun heti toimeen, kokeilen asioita
ja jossen onnistu, niin pyydän apua.
Tää on sellainen minä, johon olen pyrkinyt,
jota oon kaivannut vuosia.
Ja tässä se nyt on.
Tässä mä oon.

Väsynyt, mutta onnellinen.

Ehjimmät meistä on sirpaleista tehty

Viikonloppuna katselin ja kuuntelin kolme tuntia,
kun yksi vahvimmista tuntemistani ihmisistä
kertoi olevansa sekaisin, rikki ja arvoton.
Se ihminen, kenen edessä mä tein ja puhuin
tismalleen samoja asioita melkein
päivälleen vuosi sitten.
Se, kuka vaati multa vastausta, että minkä
takia mä olisin arvoton ja huonompi kun muut.
Se, kenelle mä en osannut antaa vastausta.
Se ihminen ja se keskustelu avasi portin,
josta lähdin kulkemaan kohti
nykyistä minua, nykyistä omanarvontuntoa,
itsevarmuutta ja rohkeuttani.

Enkä mä voi sanoin kuvailla sitä,
kuinka paljon sattui istua siinä kuuntelemassa,
kuinka niin tärkeä ihminen kertoo,
ettei rakasta itseään eikä pidä itseään minään.
Kuinka sydäntäsärkevää oli kuivata sen kyyneleitä
ja yrittää antaa edes pieniä hippuja sellaisia
samantyylisiä ajatuksia,
joilla se sai mut tajuamaan oman arvoni aikoinaan.
Tietenkin mulla oli aavistukseni näistä ajatuksista,
mä aavistelin niiden olemassaolon,
mutten uskaltanut tehdä omia olettamuksia.
Nyt ne on todellisia, eikä ole olemassa
yhtäkään keinoa, jolla voisin auttaa sitä ihmistä.

Enkä voi olla pohtimatta kaikkia niitä kertoja,
kun joku mun läheinen on kuunnellut
mun sanoja siitä, kuinka vihaan itseäni,
siitä, etten mä ole mitään eikä mulla ole arvoa.
Kuinka monta kertaa mä olen
aiheuttanut samanlaista
sydäntäsärkevää tuskaa mun läheisille.
Kuinka avuttomaksi siinä tuntee itsensä.
Mutten mä siitä voi syyttää itseäni,
ne on ollut mun todellisuus silloin,
niin kuin ne on hänellekin hänen todellisuus.
Ja niin kuin ne itsellänikin oli järjettömiä,
ovat ne hänelläkin.
Mutta tiedän, että siihen järjettömyyteen
on niin helppo uskoa ja jäädä jumiin,
eikä sitä osaa enää katsoa
tai nähdä muista näkökulmista.

Voin vain olla samalla tavalla kuin ennenkin
ja toivoa, että joku päivä hän näkee itsensä
sinä mahtavana henkilönä, kun hän on.
Sellaisena, joka potkii muita eteenpäin,
vaikka rämpisi itse jossain sekavassa paikassa
ja joka jaksaa olla aidosti ylpeä ja iloinen
muiden edistymisestä.
Sellaisen ei kuuluisi nähdä itseään
kasana virheitä tai epäonnistuneena ihmisenä.
Mitä sitten, vaikka onkin vähän rikki ja sekaisin?
Sellaiset asiat meistä tekee loppupeleissä
vahvoja, ne tekee meistä meitä.

Pidän elämäni itsekkäästi itselläni ja pidän fiilikset visusti aina itselläni

"Voidaanko tehä jotain extremeä",
se kysyy ja myöhemmin mä nauran,
että tosiaanko ollaan niin vanhoja,
että extreme tarkoittaa junaradalla kävelyä.
Me kuitenkin jäätiin juttelemaan yli tunniksi
yön pikkutunteina, syvällisiä.
Se kertoo, että on katsellut,
että esitänkö vain hyvinvoivaa vai onko se aitoa
ja päätynyt siihen tulokseen,
että jälkimmäinen vaihtoehto on oikea.
Kertoi, että muutos on erittäin selkeä
ja että häntä harmittaa,
kun aina puhuu omista asioistaan eikä
kysele minun aitoja oikeita kuulumisia.
Muisti jopa sen, etten ole saanut päätöstä.
Extremeä olikin ehkä syvällisten puhuminen,
kumpikaan kun ei ole kovin avoin.

Seuraavana iltana sain uusilta tuttavilta
kutsun pubiin ja hyppäsin pyörän selkään.
Muistan ajatelleeni heidät tavatessani ensikertaa,
etten heistä tule enää kuulemaan,
joten kutsu oli erittäin miellyttävä yllätys.
Ilta oli hauska ja se venyi aamuun asti,
joka ei ihan niin hauskaa ollutkaan ainakaan
sen kannalta, että maanantaina alkoi uusi työ.
Se jännitti ja jopa kauhistutti alkuun,
mutta kaikki ne tuntemukset katosi hyvinkin nopeasti.

Muuten olen ollut jossain ihmeellisessä suossa
viime aikoina ja se on vähän pelottanut,
kunnes ilokseni huomasin,
etten tälläkään kertaa ole putoamassa jyrkänteeltä,
vaan yksinkertaisesti suon syynä on naiseus.
Ja kyllähän mä tiedän jo muutenkin,
ettei huono päivä tai edes huono viikko
meinaa sitä, että olisin menettämässä otteeni.
Enkä sitä edes pelkää,
sillä tiedän, että se vaatisi melkoisen kasan
suuria vastoinkäymisiä päällekkäin,
että mut saisi musertumaan.
Nyt kun tiedän, miten mahtavaa elämä on
silloin, kun on mielenterveys kunnossa
ja löytänyt itsensä ja paikkansa,
aijon pitää tästä kiinni kynsin ja hampain.

Enkä mä muuten enää ole niin sulkeutunut kuin ennen,
tai sitten mulla vaan on nykyään niin harvoin
niitä fiiliksiä, jotka saa mut sulkeutumaan,
etten sen takia enää sulkeudu.
Kyllä mä silti nykyään herkemmin selitän,
että mistä on kyse,
kun on huonoja hetkiä tai päiviä.

Oon tallonu itteni tarpeeks kattonu sivust pyytäny anteeks

Loma meni hyvin, paremmin kuin hyvin.
Vanhat muistot väistyivät kauas pois,
kun sain paljon uutta ajateltavaa.
Mennessä bussimatka lentokentältä hotellille
tuntui oudolta, ahdistavalta ja pelottavalta.
Yksi ilta käveltiin entisen työpaikan ohitse
ja mä tunsin työntekijöiden katseet,
vaikka yritin tekeytyä näkymättömäksi.
Palatessa bussimatka oli haikeutta täynnä,
mutta hyvää haikeutta. Hymyjä ja naurua.
En enää pelkää,
en mennyt rikki enkä palasiksi.
Ja mä osoitin pärjääväni, eläväni omaa elämääni.
Ja niin sen kuuluukin mennä.

"Näytät hyvältä, tosi hyvinvoivalta.
Mahdatko sä edes tarvita terapiaa enää?"
terapeutti kyseli.
Nyt mulla on viisi terapiakertaa loppuvuonna
ja se tuntuu uskomattomalta.
Vähän pelottavalta, enimmäkseen mahtavalta.
Mä tein sen. Mä tein kaiken tän.
Mä oon puskenut päivästä toiseen,
arvesta toiseen, osastojaksosta toiseen.
Oon kaatunut, heittänyt kuperkeikkoja,
tippunut monia metrejä alas.
Oon noussut pystyyn, pyyhkinyt tomut vaatteista,
näyttänyt keskisormea maailmalle
ja niille, ketkä eivät ole uskoneet.
Ja vaikka mä kaaduin tuhat kertaa,
sillä ei ole mitään väliä.
Vaan sillä, että nousin ylös 1001 kertaa.

Mä pystyn, mä kykenen, mä voin.
Tehdä omat päätökseni,
elää sellaista elämää, kun itse tahdon.
Ja olla tekemättä sellaisia asioita,
joista en nauti.
Ja vaikka välillä edelleen tulee vastaan
kompastuskiviä - välillä pienen pieniä,
joskus vähän suurempia - niin mä pärjään.
Enkä mä koe enää minkäänlaista
tarvetta todistella sitä kenellekään.
Se on jonkun muun oma henkinen helvetti,
jos ei kestä tai luota siihen,
että mulla on kaikki hyvin,
etten mä enää murru.

Hit me, kick me, you can never get me

Oon lähdössä lomalle sen maahan,
ensimmäistä kertaa sen jälkeen,
kun se hakkasi mut.
Kun se jätti mut lojumaan hotellihuoneeseen
kera mustelmien ja järkkyneen mielen.
Tai eihän se meinannut edes jättää,
vaan yritti pelata edelleen valtapelejään,
mutta huoneen turvalukko pysyi visusti kiinni.
Siitä lähtien on ollut tiettyjä asioita,
joista se tulee mieleen.
Kun leikkaan kynsiä, muistan,
kuinka se vaati mua pitämään kynnet lyhyinä.
Messengerin viesti- ja soittoääni kun kuuluu,
muistan heti, että jos mulla
meni muutamakin minuutti vastata viestein,
jouduin selittelemään sitä.
Jos joku juo kaljaa ja korottaa ääntään,
palaan siihen hotellihuoneeseen, siihen yöhön.
Jotkut kappaleet tuo sen kaiken mieleen,
enkä mä vieläkään kuuntele niitä vapaaehtoisesti.

Mä en ikävöi, en ollenkaan,
enkä ole ikävöinyt yli vuoteen.
Mutta siihen maahan markustaminen
tuo väkisinkin muistoja mieleen ja
tarvitsen tämän, jotta voin saada uusia muistoja.
Etten enää pelkää, että muistan sen maan
taas muista, hyvistä asioista.
Matkaseurani on onneksi maailman turvallisin
ja luotan täysin siihen,
ettei mitään pääse tapahtumaan,
vaikka se sattuisikin taas olemaan
siinä kaupungissa.
Totta kai mä olen vähän huolissani,
mutten ainakaan kiellä tai peittele sitä.

Muistan, kuinka silloin pidin kaikkia miehiä
uhkina, kaikki olivat pelottavia.
Mä kaipasin kuitenkin kipeästi jotain,
että pääsisin yli herra narsistista.
Silloin mun elämään asteli A,
ja A oli turvallinen, hän palautti mun uskon
siihen, ettei kaikkia tarvitse pelätä.
Hän sai mun levottoman mielen rauhoittumaan,
ja vaikka hän myöhemmin teki vääriä valintoja,
oon silti onnellinen, että hän on yhä elämässäni.
Vaikka se tarkoittaakin tällä hetkellä
sähköpostien tai kirjeiden kirjoittelua ja
sitä, että päivässä on vain muutamia aikoja,
jolloin voin odottaa puhelimeni soivan.
Eikä tällä ole mitään tulevaisuutta,
mutta koen olevani sen velkaa.
Että autan hänet läpi vaikean ajan,
niin kuin hän auttoi minut läpi oman helvettini.

Huomenna mä kuitenkin lähden
ja aijon palata takaisin vähän vahvempana,
vähän rohkeampana ja voittajana.

Oot liian kaunis häpeemään etkä voi yhtään mitään menettää

Mun kalenteri on täynnä pinkkiä korostustussia,
merkintöjä reissuista ja tapahtumista.
Mä oon mennyt ja tullut,
mieli on levottomampi kuin pitkään aikaan.
Jalat vie koko aika muualle,
mieli tahtoo tutkia jokaisen paikan.
Tuntuu, ettei täällä ole mitään mua varten,
liian pienet piirit, ihmiset tietää liikaa,
suurin osa vastaantulijoista on jollain tapaa tuttuja.
Tänä kesänä on ollut paljon ihania hetkiä,
naurua, tuhkimokännejä, muita kaupunkeja.
On ollut itkua, hymyä, onnea,
vähän turhautumista ja ahdistuneisuutta.
Pääosin tyytyväisyyttä elämään, itseen,
omaan henkiseen kasvuun.
Mä olen vihdoin mä, enkä kukaan muu.
Mun ei tarvitse kerätä rippeitä muualta,
kadehtia ketään itsevarmuudesta,
kumppanista, työ- tai opiskelupaikasta.
Mulla on kaikki narut omissa käsissäni,
maailma on täynnä mahdollisuuksia.
Eikä mun tarvitse tyytyä enää mihinkään,
mä tiedän, että ansaitsen onnea, arvostusta
ja kunnioitusta - enkä enää suostu muuhun.

Eilen "mennään yhille" sai nollan peräänsä,
meidän piti nähdä yhtä ystävän ystävää,
mutta yhtäkkiä meitä oli kokonainen pöytye.
Jossain vaiheessa iltaa sain kuulla
olleeni vedonlyönnin kohteena,
alkuun tunsin itseni esineeksi, halvaksi palkinnoksi
ja koko fiilis meinasi kadota.
Tunsin kuitenkin itseni taas ihmiseksi,
kun kävin kysymässä, että haluaako
nurkkapöydästä pitkiä katseita antanut komistus
liittyä seuraamme. Ja hän liittyi.
Tunsin pientä vahingoniloa, kun toinen
vedonlyöjistä iski silmänsä mieheen,
mutta mies ei nähnyt muuta kuin minut.
Karma is a bitch.
Loppuillasta en ollut palkinto enkä esine,
en silloin, kun mies kertoi elämästään,
en silloin, kun kerroin omastani.
En silloin, kun hän rekrytoi minua häkeen,
en silloin, kun hän kovaan ääneen kehui minua,
enkä edes silloin, kun hän vei minut kotiinsa.

Aamulla walk of shame, miinus shame tosin,
aurinkolasit kyllä syvällä päässä,
mutta vain peittämässä levinneitä meikkejä.
Eikä morkkis ole hiipinyt tähänkään mennessä,
enkä anna sen hiipiäkään.
Vaikka oli saman kaupungin kadut
ja sama määränpää,
ei ollut mitään syytä hävetä.
Paitsi ehkä siinä vaiheessa vähäsen,
kun kiersin samaa korttelia ympäri,
enkä millään meinannut ymmärtää,
että mihin suuntaan pitäisi lähteä.

Kaiken kaikkiaan jälleen yksi ihana reissu takana,
nyt laukun vaihto isompaan
ja pian mennään taas.

Tää on täysillä tai sit ei ollenkaan

Laivan käytävillä juteltiin siitä,
että mihin tylypahkan tupaan kuulutaan.
Meitä oli kolme puuskuhia ja yksi rohkelikko.
Rohkelikon kanssa juteltiin pari tuntia
tuulisella kannella, juotiin olutta
ja käveltiin käsi kädessä ympäri laivaa,
lopuksi päädyin sen kainaloon nukkumaan.
Aamulla se etsi vessaa, erehtyi ovesta
ja tuli joitain tunteja myöhemmin
hakemaan kenkänsä ja maastolippiksensä.
Terminaalin pihalla törmättiin,
keskustelun päätteeksi se huikkasi "nähdään",
mä hymyilin kauniisti, toivotin hyvää kotimatkaa
ja tiesin, ettei me tulla näkemään enää.

Lauantaina pilkun jälkeen törmättiin
puuskupuhiin ystävineen ja
päädyimme heidän luo jatkoille.
Yhden kanssa jumituttiin parvekkeelle
keskustelemaan syvällisiä
ja kun vihdoin mentiin sisälle,
kaikki muut nukkuivat jo.
Ulkona se kuiskutteli mulle ruotsiksi jotain
ja kun oli kylmä, se veti ihan lähelle
ja pyysi, etten päästäisi irti.
Taksissa se tarttu mun kädestä ja
kerto mun olevan vaimomateriaalia.
Mä hymyilin sille ja kerroin,
ettei siitä sais aviomiestä tekemälläkään.
Päädyin siis uudestaan kainaloon nukkumaan,
tällä kertaa vain eri sänkyyn.
Eri miehen kainaloon.

Sunnuntaiaamuna piilouduin aurinkolasien taa,
mutta silti tuntui, että kaikki tuijotti.
Että ne tiesi, mitä oon touhunnut.
Tuntui, että otsassa lukee walk of shame.
Kävelin katuja pitkin ja toivoin,
että ne vetäisi mut alleen.
Luovuin aurinkolaseista vasta ystäväni asunnossa
ja myöhemmin kun lähdettiin elokuviin
niitä samoja katuja pitkin,
tuntui, että edelleen pitää hävetä.
Ja kun mä sunnuntaiyön nukuin
ei-kenenkään kainalossa,
se tuntui paremmalta kun kumpikaan aiemmista.

Viikonloppuna ihailin ystäväni kaupunkia,
sen fiilistä ja sen ihmisiä.
Me naurettiin paljon, muisteltiin vanhoja ja
tehtiin paljon uusia muistoja.
Mun hiuksia haisteltiin laivan käytävillä,
mulle kerrottiin paljon kivoja asioita
ja mä uskalsin kertoa mun elämästä ihmisille.
Juotiin suuvettä ja lantaviiniä,
tanssittiin, ihailtiin maisemia,
juteltiin, tehtiin tuttavuutta uusien ihmisten kanssa.
Nähtiin molempina iltoina auringonlasku
ja -nousu samoilla silmillä.
Nukuttiin ihan liian vähän ja sunnuntaina
sain tsemppipuhetta morkkikseeni.
Lähtiessäni kysymys "kai sä vielä oot tulossa
sillon viikon päästä?"
Ja mä nauroin, että ihan hirveän syntinen
paikka, en vitussa tuu,
vaikka todellisuudessa aijon
ehdottomasti pakata laukkuni
ja lähteä uudestaan.

Mutta miksi mulla on edelleen morkkis,
vaikkei sängyissä tehtykään muuta kuin nukuttu?

Näin viikon jälkeen morkkis on väistynyt,
hälvennyt ja mä tajuan,
että yritän ehkä ottaa kiinni niitä menetettyjä
nuoruusvuosia, joina kamppailin
elämästä sen sijaan, että olisin nauttinut
normaalista nuoren ihmisen elämästä.
Luultavasti tarvitsen tätä,
jotta voin asettua aloilleni sitten,
kun oikea ihminen löytyy.

Ku joka toine ihmine nii saatanan raskas

"Oon niin surullinen sun puolesta,
ettei siitä tullutkaan mitään."
Ensin mua ärsytti, älkää olko, kun en mäkään oo.
Sitten mieleen juolahti ajatus,
että oonko jotenkin viallinen,
kun en ole surullinen tai pahoillani.
Mut miksi mä olisin?
Ei aina kaikki mene kuten on kirjoitettu,
ei kaikki toimi niin kuin on suunnitellut.
En mä osaa olla surullinen sellaisesta asiasta,
en mä osaa jäädä sen takia kotiin nyyhkyttämään
jäätelön, nenäliinojen ja surullisen musiikin kera.
"Kaikkien pitäis ottaa susta mallia,
oot niin itsenäinen ja vahva",
surprise surprise, kyllä mäkin saatan joskus
sunnuntai-iltaisin itkeä yksinäisyyttäni,
miettiä, että miten kaikilla muilla on joku,
mutta mulla ei ketään. En ole kenenkään ykkönen.
Mutta en mä myöskään aijo ottaa siihen
ketä tahansa ensimmäistä vastaantulijaa.
Elää elämääni niin, etten ole tyytyväinen.
Tyytyä johonkin, mikä ei tee mua onnelliseksi.
Rakentaa pilvilinnoja, että ehkä se muuttuu,
ehkä siitä tulee joskus hyvä kumppani,
ehkä meillä on vaaleanpunainen tulevaisuus.
Kukaan ei pystynyt rakastaa mua ehjäksi,
ihan itse mä nousin sieltä pohjalta,
itse mä tein sen työn,
että tajusin oman arvoni ja opin olemaan optimistinen.
Opin rakastamaan itseäni.
Pärjäämään itseni kanssa.
En aijo ottaa sitä riskiä, että mut revitään
takaisin sinne pohjalle tai luulla,
että saisin revittyä toisen sieltä pohjalta.

Mun on hyvä olla.
Välillä (aina) nukun päin persettä,
välillä ahistaa ja vituttaa,
eikä mikään tunnu miltään.
Mutta mä en hajoa, mee rikki tai kuole,
vaikka mulla olisi huonoja päiviä enemmän kuin hyviä.

On vain huonoja päiviä, ei huono elämä.

Kello on viittä vaille vittu mulla on siistii

Välillä kotona neljän seinän sisällä on liikaa
toimettomuutta, liikaa tyhjyyttä.
Sitä tavallaan tottuu siihen,
ettei tarvii olla mitään,
ei tarvii olla ketään varten.
Tai ei edes totu, vaan alkaa uskomaan niin.
Että täällä olen yksin omassa kuplassa,
eikä kukaan kaipaa tai näe tänne.
Yrittää tehdä edes jotain,
että tuntisi olonsa merkitykselliseksi,
mutta yleensä sekään ei auta.

Yritän kivenkovaa väittää itselleni,
että nyt oon jo luovuttanut päätöksen suhteen,
ettei se enää edes jaksa kiinnostaa.
Samaan aikaan mun sisällä on kasoittain raivoa,
joka patoutuu päivä päivältä enemmän.
Oon niin vitun vihanen,
enkä mä oikeastaan edes tiedä,
että mihin mä suuntaisin sen.
Siihen, että kestää ja kestää,
siihen, että koko prosessi on venynyt.
Siihen, että mun oli ehdottomasti
mentävä sinne avaamaan haavani,
vaikka yksikään tuomari ei voi enää edes
muistaa, että miten minä siellä puhuin.
Siihen, että tekijä on vapaalla jalalla,
luultavasti valtio sysää sille rahaa elämiseen.
Samaan aikaan mä kamppailen,
jään jalkoihin, vaikka haluaisin vaan elää.
Jättää sen kaiken taakse,
keskittyä tähän hetkeen.
Ehkä vähän nauttia lomasta.
Mutta ilmeisesti se on liikaa pyydetty.

Ja mun keinot loppuu,
päivä päivältä tää viha syö enemmän.
Enkä halua olla vihainen, ei se ole mua.
Mutta mä olen,
enkä mä tiedä,
että miten helvetissä tästä pääsee eroon.
En mä tahdo haluta heitellä tavaroita
tai huutaa, raivota ja riehua.
En halua enää kertaakaan painaa käsiä nyrkkeihin
ja nähdä kynsien jättämiä jälkiä kämmenissä.
En halua vetää happea sen jälkeen,
kun itken lohduttomasti
tai alkaa itkemään uudestaan,
juuri kun luulen rauhoittuneeni.
En halua enää pelätä,
että millon tulee se viimeinen niitti,
että milloin mun jaksaminen loppuu.

Mikää ratsuväki ei oo tulos pelastaa ketää

Tuntuu, että pää hajoaa.
Tää on yhtä tunteiden viidakkoa,
hetken roikun surussa,
toisena hyppään turhautumiseen.
Ärsyttää, pelottaa, raivostuttaa.
Putoan pieniksi hetkiksi epätoivoon,
tekisi mieli huutaa niin kovaa ja
niin kauan, etten enää pystyisi siihen.

Olo on ristiriitainen,
toisaalta haluaisin tehdä jotain,
nähdä ihmisiä, keskittyä muuhun
ja toisaalta haluaisin jäädä
kotiin itkemään, sillä tuntuu,
ettei voimat tällä hetkellä riitä muuhun.
Ajatus on jossain kaukana,
on vaikea saada juuri mistään kiinni.

Joinain hetkinä, kun saan harhautettua
mieleni hetkeksi, olo on siedettävä,
hyvä, normaali.
On vain vaikea löytää tarpeeksi
harhauttavaa tekemistä,
kun samaan aikaan haluaisi vain passivoitua.
Tuntuu myös, ettei mistään tule mitään
ja se tavallaan saa luopumaan
miltei kaikesta, koska pelkään jo etukäteen.
Pelkään, etten pysty keskittyä,
että menee hermot,
että epäonnistun
tai ettei siitä tulekaan hyvä olo.

Hei, joko tunnet kun tuuli sun paidan läpi puhaltaa

Jokainen viikonloppu iskee veitsen lailla,
aina yhdet arkipäivät lisää,
kun en saa päätöstä.
Joudun elämään yhden viikonlopun yli,
odottaa seuraavat arkipäivät sähköpostia,
jossa kerrotaan ihan mistä tahansa.
Väitän itselleni, etten odota,
ettei sillä ole mitään väliä,
vaikka todellisuudessa sillä on paljonkin väliä.
Yritän elää ja olla välittämättä siitä,
että sä elät jokaisen päivän
"syyttömänä kunnes toisin todistetaan."
Vaikka sut on kerran jo todettu syylliseksi,
oot sen jälkeen saanut yli vuoden nauttia olostasi.

Joinain päivinä muistan keskeneräisyyden
vasta nukkumaan mennessä,
toisina se iskee heti aamulla,
kun katson puhelinta eikä siellä koskaan ole
sitä helvetin sähköpostia.
Siitä on nyt yli neljä kuukautta,
kaksi ensimmäistä meni miettimättä
ja sen kummemmin odottelematta,
nyt yksi päivä tuntuu kuukaudelta.

Muuten on edelleen hyvä olla,
jaksan joka päivä olla iloinen kaikesta
siitä, mitä oon tehnyt tän eteen,
että on hyvä olla.
Etten mä lähtenyt,
etten mä sitten luovuttanutkaan.

Joskus auringonsäteet osuu johonkin
maassa olevaan kirkkaaseen juttuun
ja saa sen välähtelemään.
Sellaista on onni, sellaista välkehdintää.
Se on auringonpaiste pilvettömältä
taivaalta, lämmin tuulenvire poskella,
luonnon värit, jotka ovat kirkkaampia
kuin mikään muu.
Se on peilityyni järvenpinta
tai auringossa kimmeltävä meri.
Se on hetki, kun auringonlasku värjää
taivaanrannan punertavaksi ja yhdessä
järvenpinnan kanssa ne kilpailee kauneudestaan.
Se on kaveriporukka, jossa kaikki osallistuu
keskusteluun, jossa jokainen nauraa
katketakseen ja on läsnä juuri siinä.
Eikä kukaan haluaisi olla missään muualla
mieluummin kuin siinä.
Se on sitä, kun naurattaa, eikä se rajoitu
vain kasvoihin, vaan koko keho nauraa.
Solutkin hymyilee, jossain sisällä ne hyppii
onnesta kaikesta siitä serotoniinin määrästä.
Lihakset tietävät, että nykyään
hymyillään enemmän kuin mökötetään,
ne eivät enää ehkä edes muista,
että kuinka ollaan hymyilemättä.

Sitä on elämä, kaikkea tätä on elämä nykyään.

Kun sä oot ollut jo vuosia väsynyt ja onneton, niin miks nyt palaisit siihen

Nykyään mulla venyy illat tosi pitkiksi,
nukun keskimääräisesti viisi tuntia yössä.
Nukahtaminen on perkeleen vaikeaa,
vaikken edes stressaa sitä erityisesti.
Enkä koe, että olisi muitakaan valvottavia tekijöitä.
Unet ovat levottomia ja ahdistavia
silloin, kun niitä näen.
Väsymys saa mielialat heilahtelemaan.

Luulen, että päätöksen kestäminen tekee tätä,
jokainen päivä, kun sitä ei anneta,
nakertelee aina vähän enemmän.
Syö arvokkuuden tunnetta,
saa vihaiseksi, saa surulliseksi.
Saa vihaamaan koko prosessia,
aina on tullut takapakkeja tai yllätyksiä
ja alan kyllästymään siihen.
Alan kyllästymään siihen muistoon,
jossa istut oikeuden edessä ja kerrot
antaneesi anteeksi minulle sen, että
pilasin elämäsi.
Että perheesikin antaa.
Että luulit suomen olevan oikeudenmukainen valtio.

Se muisto yrittää hiljentää sen toisen,
sen, jota mä edelleen käytän hyödyksi.
Se, kun lunastin arvokkuuteni
kävelemällä ohitsesi selkä suorana ja leuka pystyssä.
Näytin, ettet sä saanutkaan mua rikki.
Mutta se haaleenee päivä päivältä,
alkaa tuntumaan epävarmemmalta,
haavoittuvalta, pelokkaalta.
Enkä halua, että viet senkin minulta,
haluan saada päätöksen ja jättää
kaiken tämän taakseni.
Haluan halin jos toisenkin,
haluan ylpeitä katseita,
iloa, että selvisin tästäkin.
Sitten kun olen selvinnyt,
vaikka välillä tämä odottelu saa niin lukkoon,
pelkäämään, etten selviäkään.

Haluan suoristaa selkäni, nostaa leukani,
nukkua yöni kunnolla.
Tarvitsen päätöksen,
ansaitsen sen, ansaitsen todella.

Pojat laulakaa se laulu, joka sai mut aina nauramaan

Kaikki on ärsyttävän hyvin,
oon ärsyttävän tyytyväinen koko ajan.
Ärsyttävyys saa piirteensä silloin,
kun olen sellaisten ihmisten seurassa,
jotka stressaavat ja murehtivat kaikesta.
Toisaalta se myös antaa voimaa,
kun en ole enää se
epävarma ja pelokas pieni tyttö,
vaan se, kuka antaa tsemppihaleja
ja rohkaisevia sanoja itkevälle, epävarmalle tyypille.
Olen se, kuka seisoo mökin kuistilla niin kauan,
että toinen pääsee saunatupaan
ja lukittua oven, koska yksin ei olisi sinne
päässyt peloiltaan.

Voin suoristaa selkäni yhä useammin,
en enää pelkää ihmisten nauraessa,
että nauravatko he minulle.
Ja vaikka nauraisivat, siinäs nauravat.
Tavallaan ärsyttää myös se,
ettei enää ole mitään sellaista
möykkyä, ei ole mitään isoja juttuja,
joiden eteen pitäisi tehdä paljon töitä.
Oon just niin kokonainen,
kun voin näillä kokemuksilla olla.
Ja se just niin on todella kokonainen.
Rikottu, kyllä, mutta nyt hiton ehjä.
Hiton ehjä ja vahva.

Mä en enää jumiudu ajatuksiin,
että pitäisi olla jotain parempaa,
pitäisi olla jotain enemmän.
Oon näin ja näin on hyvä,
oon just tätä mitä mä oon
ja se on riittävää.
Välillä mielen valtaa kuitenkin tietynlainen
epäuskoisuus, että nytkö kaikki on tehty,
nytkö oon kokonainen,
eikö enää mitään akuuttia korjattavaa?
Se ei ole epävarma epäuskoisuus,
se on sellainen, kun on monta vuotta
kamppaillut ja sitten ei enää tarvitsekaan.
Tyhjentävää.

Minä riitän.

Keep telling me that

Välillä tulee pieniä hetkiä,
kun mua satuttaa se, miten meille kävi.
Yksi humalainen riita, jonka jälkeen
tapahtui sellainen kuuluisa lumipalloefekti.
Syyllisiä on kai aina turha etsiä,
mutta jos niitä etsittäisiin,
kumpaan sormi osottaisi?
En voi väittää, etteikö mulla olisi osuutta tässä,
kyllä mä olen alitajuntaisesti sekä myös
tietoisesti ottanut välimatkaa. Paljon.
Sille tielle vaan on liian helppo jäädä,
juosta niin perkeleesti, taakse katsomatta.

Enkä voi myöskään väittää,
ettenkö mä välillä ikävöisi iltoja sun sohvalla,
kun jutellessa aika kulki liian lujaa
ja parannettiin maailma kerta toisensa jälkeen.

Luulin, ettei ilman sua olisi mitään,
etten mä olisi mitään.
Niin ei kuitenkaan ole käynyt,
oon ihan samalla tavalla minä,
kuin aina ennenkin.
Ehken mä tarvinnutkaan sua
en ainakaan sillä tavalla, kun luulin.
Ja se on hyvä, ei ketään kuulu tarvita,
jos itsensä kanssa on hyvä olla.
Mutta ehken mä riittävästi halunnut
sun olevan siinä,
ei kai tässä olisi muuten käynyt näin.

Siinä tapauksessa sinäkään et halunnut tarpeeksi.
Ja sun "ois se tosi paha, jos katoaisit",
on menettänyt kaiken merkityksensä,
tai sitten et osaa sanoa sitäkään suoraan.
Että tuntuu pahalta,
että kaipaat meidän keskusteluja.

Tiedän, en minäkään.

'Cause so am I

Mun mielessä on pyörinyt muutama takauma,

kerta toisensa jälkeen huomaank

käyväni niitä päässäni läpi. 

Yksi, kun latasin elokuvan, jonka olin
pitkään halunnut nähdä ja aloin katsomaan
sitä, mutta eihän se sulle sopinut.
Revit läppärini itsellesi ja poistit koko leffan.
Toisena A, joka tulee mun uniin,
aina vähän eri tavalla.
Toisinaan sille sattuu jotain, toisinaan
se kohtelee mua kaltoin.
Ja eniten pyörii kaikki hovioikeudessa
käsiteltyyn asiaan liittyvät jutut.
Varmaan siksi, kun päätöksen saannissa
on kestänyt melkein kolme kuukautta
ja vihjailtiin, että se tulisi huhtikuussa.

Tätä kaikkea mahtuu pieneen mieleen.

Mul ei oo mitään mitä katua

Istutaan terassilla auringonpaisteessa,
lasissa kuohuvaa ja luomumansikoita,
pojat grillaa ja tytöt ottaa selfieitä.
Puhutaan syvällisiä,
H sanoo, ettei uskoisi mun olevan sama
ihminen, kun syksyllä. "Oot niin itsevarma."
Baariin ei pitänyt mennä,
mutta päädyttiin kahteen.
Toisessa tanssittiin pilkkuun asti
ja sen jälkeen käytiin toisessa,
jossa tanssittiin joutsenlaulun tahtiin.

Seuraavana päivänä auto jättää tien varteen,
ystävä kaivaa laukustaan siiderin
ja odotetaan pelastajaa - joka saapuessaan
kuljettaa kauppaan, koska tilanne vaati
"muutamat rauhoittavat."
Paikalle saapuu myöhemmin mies,
sellainen, joka kai saa kenet vaan sormia napauttamalla.
"Vittu sulla on ihanat saumat",
se lepertelee mun housuista ja kertoo,
kuinka paljon tykkää musta.
Naurua, niin paljon naurua.
Muutamat rauhoittavat muuttuivat baari-illaksi.
Sormien napauttelu ei toiminut muhun,
ja kuinka hyvältä se tuntuikaan.

"Sielunkumppani" jätti kuin jättikin
arvet humalaisella käyttäytymisellään.
Eniten muhun sattuu se,
kun avauduin mun elämäni vaikeimmasta,
pelottavimmasta ja kamalimmasta yöstä/suhteesta
ja sain kommentiksi:
"No mä oon kyl kuullu paljon pahempiaki."
Tiedän, mutta kun joku avaa omia haavojaan,
ei kenenkään pitäisi lähteä niitä
vähättelemään tai vertailemaan.

Summa summarum:
paljon hyvää, vain vähän omaa aikaa.
Onnea, iloa, tyytyväisyyttä.
Välittämistä ja läheisyyttä,
joka tuntuu yllättävän helpolta.
(Saatan jopa pitää siitä...)

Beat me, bash me, you can never trash me

Siinä sä olit mun portin takana,
siinä sä pyysit multa anteeksi viikonloppua.
En pystynyt katsomaan sua silmiin,
en halunnut katsoa suhun päinkään.
Pidin turvavälin ja kun sä tulit tuhkakupille,
mä otin askeleita taaksepäin.
Puhuin autoista, kouluasioista,
mutten mistään, mikä liittyy mun elämään.
Aivot ja kroppa luuli, että pitää olla
valmiustilassa, valmiina pakoon tai taisteluun.
Joku painoi mun rintakehää,
satojen kilojen voimalla.
Tiesin sun puhuvan, kuulin sun äänen,
mutten tiedä, että mistä sä puhuit.
Mun kaikki energia meni siihen,
etten mä unohtaisi hengittää.

"Hei, oli tosi kiva nähä! Nähään taas",
sä huikkasit lähtiessäs ja mä väänsin
hymyn kasvoille "Joo, moikka."
Ei, ei ollut kiva nähdä ja oikeastaan mä
toivon, ettei meidän tarvitsisi nähdä enää.
Ne ei ollut ne sanat, ei mikään niistä
päässyt kaivertamaan muhun haavoja.
Aina voi heittää mitä tahansa,
tarkoittamatta ja ollaa pahoillaankin,
mutta se, että sä veit multa sen turvallisuuden.
Se ei ole oikein, että yhtäkkiä mun on
pidettävä suhun metrien turvaväli
eikä se, etten mä osaa enää hengittää sun seurassa.

Yhtäkkiä mä mietin,
että pystynkö mä enää olemaan sun seurassa,
että onko tässä enää mitään järkeä.
Pystynkö mä enää katsomaan sua silmiin,
uskallanko mä enää hengittää?
Pahinta on kai se, että mä opin jo
päästämään lähelle, mä opin olemaan
ihmisiksi, vaikka pelottikin ja halusin
vain työntää sut pois.
Ja nyt, mä en edes halua työntää sua pois,
en missään nimessä halua,
mutta fyysisesti mun on vaikea olla sun seurassa.

Parasta on se, etten mä tarvitse sua
ollakseni itsevarma tai uskoakseni itseeni.
Pahinta on se, että sä opetit mulle ne asiat
ja sä myös yritit viedä ne multa pois.

Ehkä mä tarvitsen aikaa ja tilaa,
että mieli selkenee.

Pelkkää myrkkyy ja koukuttavaa

Yhden keskustelun aikana sä löysit kaikki
mun kipupisteeni ja iskit puukot
niistä jokaiseen.
Teit kaikki ne asiat, sanoit niitä sanoja,
joista oon alusta lähtien puhunut,
kertonut, kuinka paljon ne pelottaa.
Ajattelin, että niillä teoilla mä murrun,
että ne saa mut hajoamaan.

Tässä mä kuitenkin oon,
sen jälkeen kun sä vähättelit mua,
vertasit mua sun narsistiexään,
sanoit, että mä oon samanlainen kun se.
Sen jälkeen kun sä alistit mua sun sanoilla,
huusit mulle, että oon epävarma.
Eikä musta tunnu miltään.
Mä en oo hajalla, rikki enkä murtunut.
Ehkä mun pitäisi tuntea jotain,
olla vihainen, surullinen, jotain.
Mutta ei, ei mitään.

Mikään sun sanoista ei pidä paikkaansa,
mikään niistä ei osunut edes lähelle totuutta.
Ehkä se on osittain syynä sille,
miksei tunnu pahalta.
Mutta kuitenkin se olit sinä, viimeinen ihminen,
kenen olisin uskonut tekevän noin,
kuka niitä sanoja laukoi.
Se kirpaisee vähän, mutta toisaalta,
sä et ole tuollainen, et tee tuollaisia asioita.

Aamuyöllä puin kenkiä sun eteisessä,
ja lupauduin auttamaan koulutehtävän teossa,
vaikka olit just hetkeä ennen lytistänyt mut.
Me halattiin vielä mun lähtiessä,
tänään ollaan vaihdettu muutama viesti,
muttei mitään eiliseen liittyen.

Oon aika varma,
ettei sun tarkotuksena ollut missään
vaiheessa oikeesti satuttaa.

Älä pelkää

Yksityinen numero.
"A täs moi"
Ja siinä kävi just niin kun mä kuvittelin,
aina sillon kun mä kuvittelin.
Alkuun kävin paljonkin pääni sisällä
läpi sitä, miten the puhelu tulisi menemään.
Jossain vaiheessa luovuin niistä ajatuksista,
se ei ollut enää sisäänrakennettua,
en halunnut uhrata ajatustakaan.
Luovutin tai ainakin halusin,
vaikka edelleen on A'n tyyny
ja edelleen lasken päiviä,
tai oikeastaan viikkoja.

Yksityinen numero ei herättänyt mitään.
Jostain syystä puhelin oli äänellisellä
ja olin jo tekemässä lähtöä, takki päällä.
Puhelin soi taskussa ja se ärsytti,
mutta mielessäkään ei käynyt, että se voisi olla.
Voisi olla mun häkkieläimeni.
Jouduin ottamaan tukea keittiön tasosta,
valahdin lattialle slaavikyykkyyn.
"Mitä vittua, mitä helvettiä",
hoeskelin kerta toisensa jälkeen.
"en oo aikasemmin päässyt puhelimen ääreen,
on ollut vähän säätöä."
Kuulen sen maailman ihanimman äänen,
sen äänen, joka rauhoittelee mua,
vaikka sen pitäisi mennä päinvastoin.
"yritä hengittää, ihan rauhassa."
Sydän hakkaa tuhatta ja sataa,
pitelen kiinni rinnasta ja yritän hengittää.
"onks tää ees todellista",
saan soperettua johonkin väliin ja sä vakuutat,
ettei tämä untakaan ole.

"Eiks saa soittaa?"
"Saa! Tai oikeestaan pitää."
Ja saan lupauksen huomiselle,
että soitto tulee, pidempi, kun on aikaa.
Ootko hereillä puol kahdeksalta,
haluaisin kertoa että en, mutta aijon olla.
Tietenkin aijon.

Puhelu kesti alle kaksi minuuttia, 1 min 48 s,
mutta se tuntui elämää pidemmältä.
Ei huonolla tavalla, siihen vaan mahtui paljon.
Paljon tunnetta, tunteita.
Hämmennys, järkytys, helpotus, lämpö.
Epätodellisuus ja ripaus intoa, onnea.
Päälimmäisenä kai helpotus,
kaikki se viha on tiessään,
se raivo ja inhotus.
Enkä mä edes saanut kysyttyä, 
että miten menee, kuinka sujuu, miten voit.
Voitko hyvin, onko kaikki hyvin.
En saanut kerrottua työharjoittelusta,
en ajokortista, en kysynyt, että missä hän
edes tuomionsa istuu.

Puhelun loputtua mieleen juolahti heti
miljoona asiaa ja kerta toisensa jälkeen
jouduin muistuttamaan itseäni,
etten mä voi laittaa viestiä perään.
En voi pyytää anteeksi, etten kysynyt.
En voi pahoitella järkytystäni,
enkä kertoa ikävästäni.
Tai tietenkin voin, mutta se on yhtä tyhjän kanssa, 
viestit eivät häntä tavoita.
Nyt voin vain toivoa, että hän todella soittaa
ja kerätä kaikki voimani, että pystyn puhumaan
asioista ääneen.

62%

Tällä viikolla oon halunnu työntää pois
ja tavallaan koko tämä koulusta siirtyminen
on mahdollistanut sen.
Sitä ei ole tarvinnut tehdä aktiivisesti,
se on käytännössä vain tapahtunut,
kummankin puolelta.
Ja kun oli mahdollisuus aktivoida se,
ruveta vittumaiseksi kusipääksi,
toiminkin täysin uudella tavalla.
Kirjoitin viestejä pelosta,
kysyin, että eihän hän katoa.
"Kiitos, että oot mun elämässä"
Ja vaikka tekikin mieli piiloutua,
vähän hävetti herkistelyt,
löysin itseni siltä turvalliselta sohvalta,
jossa me tällä kertaa tehtiin psykopaattitestit
ja puhuttiin täysikuusta.

Tää viikko on ollut täynnä kaikkea mahdollista.
Väsymystä, pelkoa, ahdistusta.
Oon halunnut sulkeutua,
paeta, rakentaa muurit.
Mutta oon myös tuntenut valtavaa lämpöä,
kun oon sanottanut ääneen sitä kaikkea
ja käynyt ihania keskusteluja.
Oon saanut työtarjouksen ja ajellut,
nähnyt ihmisiä ja oppinut paljon.
Saanut kehuja, kiitosta, positiivista palautetta.

Taas oon täynnä onnea,
vaikka alkuviikko näyttikin pahasti siltä,
ettei onnea ole lähimaillakaan.

Kukaan ei tiiä mihin tuulet täällä kuljettaa

"Sä olit aika vittumainen eilen"
on ne sanat, jotka kaivertaa kerta toisensa
jälkeen, iskee kuin veitset.
Eikä vain ne sanat, vaan se, kun tiedän
niiden olevan totta, enkä haluaisi
niiden olevan totta.
En tiedä, että mikä mussa on vikana,
mikä asetus mulla napsahtaa välillä päälle.
Näen ihmiset uhkana - yleensä ne,
ketkä ovat päässeet lähimmiksi,
ne, ketkä merkitsee mulle eniten,
kenen en tahtoisi koskaan katoavan.

Ja mä vihaan tietää sen, että anteeksipyynnöt
eivät merkitse mitään, jos tarpeeksi
monta kertaa kuluttaa niitä,
mutta aina on kuitenkin seuraava kerta,
kun jälleen toimii idioottimaisesti.
Ja mä vihaan myös sitä,
kuinka ihmiset silti ovat ihania,
kuinka he aidosti haluavat tietää,
että mikä on hätänä, voisivatko he auttaa.
Ja tämänkin usein tajuaa vasta jälkikäteen,
silloin, kun oma käytös ahdistaa jo valmiiksi.

Ja sinä, saat musta esiin puolia, jotka ovat
ennen olleet visusti piilossa.
Kun mua pelottaa, kauhistuttaa enkä
usko itseeni ollenkaan,
joku sussa saa mut ylittämään, kiertämään
kaikki ne typerät ajatukset.
Istut vieressä tyynenä, kun mä panikoin,
että miten peruutetaan,
lupaat olla mun silmät, kerrot, että
hyvinhän se sujuu, vaakutat, ettei ole mitään hätää.
Sä et naura, et vitsaile, et virnuile.
Etkä luo muhun minkäänlaista paniikkia
vaan päinvastoin, kytket sitä pois.

Enkä voi lopettaa murehtimista,
että mitä mä annan sulle?
Miksi olet yhä siinä?

Minä 2.0

Mun sydäntä ei lämmitä se, että saavut
huoneeseen ja moikkaat muut nimillä.
Eikä se, että toinenkaan ei huomaa,
se, kenen kanssa jaoimme vuodet.
Eikä mun sydäntä lämmitä sekään,
että mä pysyin vahvana, en sulkeutunut
tai piiloutunut kuoreeni.
Eikä se, että he poistuivat suunnilleen
tunnin jälkeen ja minä jäin.
Mutta mun sydäntä lämmittää ne sanat,
joita sain pitkin iltaa,
huomiot, uudenlainen yhteys ihmisiin.
"susta on tullut mukava ihminen"
"ei se ollu todellakaan sun syytä"
"ihanaa, että oot päässyt eteenpäin"

Naurua, iloa, yhdessäoloa, kakkua.
Ja vaikka mua pelotti, vaikka mua kauhistutti,
mä en hajonnut, en sulkeutunut.
Aamulla herätessä olin yhä täynnä onnea,
eikä mun tee mieli työntää ketään pois.
Muistelen eilistä hymyillen,
muistelen sanoja, niitä ihmisiä.
"voisitko sulkeutuu, olla taas oma ittes?"
"tällänen mä oon nykyään"
Mulle uskalletaan jopa vittuilla nykyään,
muutkin kun Tyttö ja se on ihanaa.
Ei mua saa päällystää pumpulilla,
kohdella posliiniesineenä.

Torstaina sain kuulla ihmeellisiä sanoja,
"Oot tosi itsevarma ja määrätietonen."
Asia, mitä olen tavoitellut 13-vuotiaasta
lähtien, tehnyt töitä sen eteen,
joskus enemmän ja joskus vähemmän.
Aina kuitenkin pakonomaisesti.
Nyt, kun on alkanut vaan elämään,
oon saavuttanut sen, huomaamattani.
Ja se tuntuu helvetin hyvältä.
Ihan saatanan hyvältä.

Never asking why

Kuvittelen, ettei mua haittaisi,
että pystyisin jatkamaan elämääni normaalisti.
Kuitenkin hiivit mun uniini,
niissä sulle tapahtuu kerta toisensa jälkeen
kamalampia asioita.
Yritän olla muistelematta meidän
viimeistä yhteistä yötä,
sinun viimeistä vapaata yötä,
jonka nukuit mun sängyssä,
mun vieressä, mun lähellä.
Sun pakattua laukkua tai meidän aamua,
mun aamuista kiukuttelua.

Pitkään pidin "tyynysi" käyttämättömänä,
yritin säilyttää tuoksuasi siinä ja peitossa.
Yritän olla palaamatta siihen bussipysäkille,
koska en kuitenkaan pysty muuttamaan sitä.
Halaus ja pusu, aivan normaalisti,
"nähdään taas" ja siinä uskossa mä olinkin.
Yritän olla miettimättä sun huolta
"mitä jos joudunkin heti sisään"
ja mun typeriä vakuutteluja, että eihän
se voi olla niin. Miksi mä niin hoin?
Yritinkö uskotella sitä itselleni vai sulle,
jotain asiaa, mistä en tiedä hevon helvettiä?
Luultavasti itselleni. Mutta tiesitkö sinä?

Tulitko hakemaan jotain voimaa,
viimeistä kertaa ennen lukkojen taakse joutumista?
En tiedä, että pitäisikö mun olla vihainen,
peloissani, surullinen, hämilläni vai mitä.
Ei ole olemassa mitään saatanan
käsikirjaa "miten tuntea, kun tärkeä ihminen
joutuu vankilaan."
Eikä mulla ole kokemuksia,
Mulla ei ole mitään saatanan hajua,
että miten mun pitäisi tuntea.
Mitä mun pitäisi sanoa, mitä mä edes
voin sanoa. Ja mä tunnen oloni niin
vitun typeräksi, kirjoittelen sulle viestejä,
mitkä ei edes tule perille.
Ei oo olemassa mitään helvetin normeja,
joita mä voisin googletella ja toimia
niiden mukaan.

Enkä mä saatana pysty kertomaan kenellekään,
miten mä voisin kertoa,
että no, se yks kusipää joka kohteli mua
huonosti, ollaankin oltu yhteyksissä koko ajan,
ainakin aina silloin tällöin.
Pari viikkoa sitten se kävi mun luona
ja meillä oli ihan saatanan ihanaa,
ja sit saatoin sen torstaiaamuna bussiin
ja hetkeä myöhemmin se joutui vankilaan.
Ei tää oo jumalauta todellista,
ei aivot voi käsittää tällästä järjettömyyttä.
Ei kukaan voi, en mä voi, ei kukaan.

Ja mä luulin, ettei se häiritsisi, ettei se sattuisi,
etten mä murehtisi sitä,
mutta kun sut saatana joka ikinen yö
tapetaan mun unissa,
mä en tiedä enää, että mikä on totta.
Enkä mä kuullut susta, viikko vierähti,
joka vitun ikinen päivä ja ilta mä odotin,
että milloin tulee soitto,
millaisesta numerosta se tulee,
mitä siellä sanotaan vai kuulenko mä suoraan
sun äänen.

Ja välillä mulla tulee olo, että oispa ne unet
totta ja jossei ne ole, niin voisin tehdä sen itse.
Ja sitten on paha olo, on huono omatunto,
että miten voin edes miettiä sellaista.
Ja mun pää räjähtää,
mun sydän huutaa. 

Why aren't you scared of me? Why do you care for me?

Istun poikien kanssa sohvalla,
ne pelaa pleikkaria ja tunnen oloni kotoisaksi.
Ei tarvitse miettiä, että mitä sanoo
tai että sanooko yhtään mitään.
Puhutaan "meijän porukasta" ja taas mä
kuulun johonkin, olen jotakin.
Mieli kuitenkin yrittää syöttää hölmöjä ajatuksia,
mitä sitten, jos ne vaan katoaa,
mitä jos ne haluaakin satuttaa jollain tapaa.
Järki yrittää muistutella, ettei tässä ole mitään
hätää, ei nyt. Nyt ne on siinä.

Annan pieniä palasia itsestäni,
ensin ne sai nähdä mut koulussa,
sitten ne sai käydä tupakalla mun pihalla.
Myös silloin, kun olin paskana ja
halusin vain sulkeutua neljän seinän sisään.
Seuraavaksi uskalsin jo mennä toisen kotiin.
Jossain kohtaa aloin itsekin ehdottelemaan hengailua,
joka oli se suurin kynnys, jonka takana
kompastelin pisimpään.
Myöntää itselleen, että välillä sitä
kaipaa seuraa, kaipaa ihmisiä ympärilleen.

"Mikset sä ikinä pyydä meitä sun luo kahville?"
"Tehän voisitte oppia musta jotain uutta"
"Oisko se sit niin kauheeta?"
Oon pystynyt sanottamaan sen,
kuinka hankalaa on päästää ihmisiä lähelle,
oon pystynyt kertomaan siitä pelosta.
Tunnistan itsessäni sen, kun tekisi mieli
työntää ne pois, olla vittumainen ja kusipää.
Ja sen sijaan, että olisin kusipää ja haastaisin riitaa,
vedän henkeä ja palautan mieleeni,
ettei mulla ole mitään hätää,
että mäkin tarvitsen ihmisiä ympärilleni.
Eikä ne ihmiset pysy siinä, jos mä ajan ne pois.

Oon pystynyt kertomaan mun heikkouksista,
multa pyydetään mielipiteitä ja mä annan niitä.
Oon ottanut vastaan lohtua ja kertonut,
että kuinka kiitollinen olen siitä.
Oon ylittänyt monia kynnyksiä,
niitä kynnyksiä, joita ihmissuhteen ylläpitämisen
vuoksi vain on ylitettävä.
Ja mua pelottaa, oisi typerää väittää, ettei niin olisi.
Mutta on myös ihan ok pelätä, tunnistaa ja
hyväksyä se pelko.
Silloin pelko ei hallitse minua,
vaan minä hallitsen pelkoa.

Nyt sä lähet menemään, sinne mist sä tulitki

Helpotus iskee kovemmin minuutti minuutilta,
saa sävyjä ylpeydestä ja onnesta.
Nostattaa hymyn huulille ja yrittää
raottaa kyynelkanaviakin.
Samaan aikaan fyysiset stressioireet
siirtyvät taka-alalle, ei enää päänsärkyä,
ei pahoinvointia eikä edes väsymystä.

Tällä kertaa paras tunne ei ollut silloin,
kun astui ulos salista.
Se oli silloin, kun vastaaja istui käytävällä
vaimonsa kanssa ja kävelin siitä ohitse.
Automaattisesti pääni painui alas,
katse oli tiukasti lattiassa.
Hieman ennen heitä joku sai mut kuitenkin
suoristamaan selän ja nostamaan leuan.
"sullahan oli ivallinen hymy huulilla!" mulle
hehkutetaan ja olo on kuin uudestisyntynyt.

Sä rikoit mut, satutit mua, revit mut kappaleiksi.
En tiennyt, että saanko koskaan koottua sitä
kaikkea, löytäisinkö kaikkia palasia.
Se hetki, se itsevarmuus ja se voima,
mikä oli siinä hetkessä - se oli se viimeinen
palanen, joka oli kadoksissa.
Muutamaa päivää aiemmin me mietittiin
sitä terapiassa, mun piti nousta ylös
ja kokeilla sellaista voimakasta asentoa.
Se tuntui typerältä ja olin ihan varma,
etten mä koskaan pystyisi siihen.

Se kuitenkin tuli jostakin, selkärangasta,
muistoista, harjoituksen ansioista..
En tiedä, eikä sillä ole mitään merkitystä,
vaan sillä, että se tapahtui, se onnistui,
se tuli ikään kuin automaattisesti.

Ja sitä hetkeä kukaan ei voi viedä multa,
sitä hetkeä mä voin aina muistella,
kun tunnen oloni yhtään epävarmaksi.
T. Jälleen kerran voittaja.

Automatic

Stressi on vienyt pohjalle.
Ennen oisin jäänyt peiton alle,
murhetinut, pelännyt, sulkeutunut.
Nyt taas - arki rullaa ihan samalla tavalla,
kuin ennenkin.
Stressin huomaa viikon kestäneestä
päänsärystä, tupoittain lähtevistä hiuksista.
Sen huomaa väsymyksestä ja voimattomuudesta.
Koti pysyy siistinä, vaikken mä edes
ole ihan varma, että missä välissä olen
ylläpitänyt sitä siisteyttä.
Sumuista arjen pyörittämistä,
ajantajun heikentymistä, hajamielisyyttä.

Tää on verrattavissa siihen, kun autoa ajaessa
on ajatuksissaan ja yhtäkkiä havahtuu,
että onkin kulkenut jo pitkän matkan - huomaamatta.
Tosin nyt ajanjaksona on viikot, ei minuutit.
Keho ja mieli on kuin automaatiolla,
ja kohta mä havahdun, että hei,
mähän selvisin.
Ja samalla oon silti oppinut ja kehittynyt,
vaikka nyt tuntuukin, että koko elämä laahaa.

Mun ei tarvitse mitään muuta,
kuin selvitä perjantaista.
Sen jälkeen voin hengähtää,
keskittyä omaan hyvinvointiini ja ottaa
ohjat taas omiin käsiini, automaatiota
ei sitten enää tarvitse.

Siihen asti automaatio on enemmän kuin ok.

And then what

On helppo vedota aikatauluihin,
on niin kiire, kun on kaikkea meneillään.
Ei ole aikaa tavata uusia ihmisiä,
ei tarvitse, kun voi uppoutua kaikkeen muuhun.
Ja silti, silti odotan kauhulla sitä hetkeä,
kun ei olekaan enää mitään mitä suorittaa,
kun on sitten ajokorttikin ja on kaikki
mahdollisuudet liikkua miten huvittaa.
Mitä jos mä jään silti yksin?
Mitä jos mä en ikinä riitäkään kenellekään?
Tai mitä jos en osaa vaatia sellaista
kunnioitusta ja arvostusta, minkä tiedän ansaitsevani?

Tänään istuin valkotaulun edessä,
niin kuin aina viikonvaihteen aikoihin.
Kädessä korkiton vihreä tussi,
silmät tapittaa taulua kuin mitäkin vihollista.
Aivot yrittää lähettää viestejä kädelle,
käskee kirjoittamaan, tekemään yhteistyötä.
Käsi ei liiku, silmissä lasittunut katse.
"Ei hätää, ne on vain kirjaimia ja numeroita."
Liioitellun hitaat liikkeet,
niin perkeleen täydellisiä kirjaimia ja numeroita.

Päätin heti, etten kirjoittaisi sitä.
Vain taskukalenteriin ja sinnekin niin,
ettei sitä voisi kukaan muu ymmärtää.
En seinäkalenteriin, en valkotaululle,
en jääkaapin oveen, en mihinkään,
missä se muistuttaisi olemassaolostaan.
Mutta nyt se kuitenkin on, se on valkotaululla.
Samoilla väreillä kirjoitettu kuin kaikki muukin.
Huolellisemmin ja tarkemmin kuin muut,
joka kertoo vain pelosta.
Pelosta, että siitä tulee todellinen,
ikään kuin kirjaimet ja numerot heräisivät henkiin
ja tulisivat satuttamaan.

Mutta elänkin maailmassa,
jossa ei numerot eikä kirjaimet herää henkiin,
eikä tässä maailmassa auta muu,
kuin kohdata se todellinen hirviö.
Likainen sielu ihmiskehossaan,
kuunnella, kuinka hän silmät kirkkaana
valehtelee ihmisten edessä, joita meidän
maailmassa kuuluisi kunnioittaa.
Mutta hänen maailmassaan saa myös
tunkeutua toisen kehoon kielloista huolimatta
ja se, jos mikä, kertoo hänestä enemmän
kuin yksikään numero tai kirjain.
Ei ole olemassa mitään sellaista numeroa
tai kirjainta, joka korvaisi hänen tekonsa.
Ei ole olemassa mitään, ei mitään,
mikä korvaisi hänen tekonsa.

On kuitenkin olemassa minä,
on olemassa tämä päivä, tämä hetki.
Ja minä selviän, selviän siitä päivästä,
niistä hetkistä.

And I'm the only one, and I walk alone

Onnistumisia, isoja asioita.
Laajan paritehtävän valmistuminen,
kirjallinen koe hyväksytty.
Tuntemattomassa ryhmätilanteessa
avaan suuni, osallistun keskusteluun.
Välissä teen kotitehtäviä.
Ja kun mä saavun kotiin,
eikä ole ketään kelle kertoa saavutuksista,
ei ketään, kuka tulisi halaamaan,
kertomaan, kuinka ylpeä on.
Ei ketään, kuka huomaisi, miten paljon
olen yhden päivän aikana suorittanut.

Mä voin kirjoittaa, lähettää viestejä,
lukea ylpeitä sanoja näytöllä.
Ne ilahduttaa pienen hetken,
mutta todellisuudessa voin etsiä
netistä tsemppilauseita ja ne ajaisi saman asian.
Voisin leikkiä, että niihin olisi käytetty enemmän
aikaa kuin viestin kirjoittamiseen.
Että toinen olisi tehnyt muutakin,
kuin avannut näytön, kirjoittanut jotakin,
sulkenut näytön ja jatkanut omia juttujaan.
Mutta ei ole, ja luultavasti tsemppilauseisiin
on käytetty enemmän aikaa,
kuin yksittäisen viestin kirjoittamiseen.

Voin mennä peilin eteen,
voin katsoa itseäni hymyillen,
tietäen, että tein mahtavia asioita tänään.
Tiedän, että ansaitsen kunnon yöunet
ja että voin katsoa peilikuvaa ylpeänä.
Mutta mä tiedän myös, että jaettu ilo
on kaksinkertainen ilo
ja mä haluan kaksinkertaisen ilon.
Ansaitsen kaksinkertaisen ilon.

Sanaoksennus

Ajatukset pyörii, poikkoilee.
Mitään selkeää kaavaa ei ole,
ajatukset eivät muodosta ketjuja.
Ei ratkaisuja, ei mitään.
Olisipa kiva nukkua, ainiin, tiistaina sitä ja tätä.
Oliko joku tehtäväkin tekemättä,
mitähän söisin torstaina?
Onkohan astianpesukone täynnä vai
muistinko tyhjentää sen?
Heh, perjantainen tarralappu.
Sattuu sinne ja tonne,
hartiat aivan jumissa,
päätä särkee ja keho kaipaa unta.
Yritän hengittää, juurtua sänkyyn,
pysähtyä tähän hetkeen.
Keskittyä tähän hetkeen,
olla miettimättä.
Missä mun pitäisi olla,
mitä mun pitäisi tehdä.
Kenelle mun pitäisi puhua,
kuka voisi tulla viereen ja rauhoittaa.
En uskalla ottaa kuulokkeita pois,
en halua sietää hiljaisuutta.
Tunnen kuinka hengitys hidastuu,
silmäluomet alkaa painamaan.
En kuitenkaan uskalla sulkea näyttöä,
ajatukset kuitenkin hyökkää heti,
enkä mä pystykään nukahtamaan.
Saatanan yksinäisyys,
tarviin ihmistä,
tarviin jonkun viereen.
Jonkun, jonka tasaisesti kohoavaa rintakehää
voisin tuijottaa, piirrellä kuvioita sormella.
Rauhoittua, hengittää,
ottaa mallia, että miten rentoudutaan.
Olla turvassa, tuntea turvaa, lämpöä.
Nyt on vaan kylmyys,
on jäätävä kylmyys ja levoton mieli.

Mä tarvitsen, mä haluan.
Mä ansaitsen.
Ennen kaikkea mä ansaitsen.
Turvallisuutta, seuraa, kosketusta.
Eikä mun tarvitsisi pelätä mitään niistä,
mä voisin vaan luottaa,
olla ja luottaa ettei mitään pahaa tapahdu.
Hengittää vapaasti,
en säikähtäisi, vaikka toinen tarttuisi
kädestä kiinni tai silittäisi poskea.

Vielä joku päivä se joku makaa mun vierellä,
se joku tiedostaa mun heikkoudet,
eikä se ole siinä satuttaakseen mua.
Se on siinä arvostaakseen ja kunniotaakseen mua.
Se avaa silmät ja se on onnellinen,
että se on siinä, just mun vieressä.
Ja mä en aja sitä pois vaan päinvastoin,
mä käperryn sen kainaloon ja nukahdan.
Ja tiedän, että se on siinä vielä aamullakin.

I don't wanna be alone tonight

Oon luonut oman pääni sisään illuusion,
sellaisen, jossa olen kylmä ja tunteeton,
sellaisen, jossa mikään ei tunnu miltään
eikä muita ihmisiä tarvitse.
Sitten mä yritän elää sen illuusion mukaan,
ja se kulkee mukana, mihin ikinä meenkään.
Kuvittelen, että kun pidän suojamuurit
pystyssä ja pysyttelen kuplassani,
niin kukaan ei koskaan pääse satuttamaan.
Ja kai se on ainakin osittain totta,
kun annan vain pieniä pintaraapaisuja,
en mitään syvempää, ei kukaan voi
mua satuttaa, sillä se vaatii sitä sisimmän paljastamista.
Varjopuolena se, etten mä voi luoda
ihmissuhteita, kukaan ei pääse näkemään
todellista minuutta eikä kiintyä tai luoda suhdetta.
Siinä päätyy aina olemaan yksin,
vaikka ympärillä olisi tuhat pinnallista suhdetta.

Eikä mulla ole sellaista persoonallisuushäiriötä,
joka estäisi mua tuntemasta.
Todellisuudessa herkistelen koskettaville
mainoksille, haaveilen suurista tunteista.
Pyörittelen silmiä läheisyydelle vaikka samaan
aikaan toivon, että joku tulisi korvaamaan
mun vartalotyynyn.
Vielä se kuitenkin saa tapahtua vain ajatuksissa,
mun pitää ensin päästä eroon illuusiosta.
Raotella niitä muureja, päästää ihmisiä
tutkimaan sitä sisintä, mikä mullakin on.
Ja mä teenkin sitä, pienin askelin.
Kun keskustellessa toinen astuu "liian lähelle",
mä en otakaan sitä askelta taaksepäin.
Pikkuhiljaa se "liian lähellä", saa uudet mitat,
eikä mua ahdista olla siinä.

Mun on turha väittää, että olisin joku teräsnainen,
vahva ja itsenäinen, joka ei ikinä tarvitse muita.
En halua enää elää niin,
se on yksinäistä, saatanan yksinäistä.
Vielä mä tarvitsen sen, että asiat on mun hallittavissa,
vielä mä tarvitsen sitä, että ohjat on omissa käsissä.
Että voin säädellä sen, paljonko pystyn
ottamaan vastaan ja astua vähän niiden rajojen
yli silloin, kun se itsestä tuntuu sopivalle.

Mä en oo rikki, vaan vähän kulunut

Eilen tuli vahva tunne, joka käski katsomaan,
että milloin olen viimeksi viillellyt.
Mulla ei ole antaa mitään tiettyä päivää,
ei mitään viimeistä hetkeä,
eikä mitään mahtavaa sankaritarinaa.
Mutta mulla on antaa vuosia,
vuosia kolme kappaletta.
Päivinä se on rapiat 1000.
Mulla on antaa tuhat päivää,
niiden kaikkien vuosien, päivien, tuntien jälkeen,
kun itsetuhoiset ajatukset olivat arkipäivää.
Itsetuhoisuus oli se normaali,
se mikä on nyt itsensä arvostaminen.

Aina se oon ollut minä,
vain minä saan satuttaa itseäni,
vain minä voin selvitä tästä,
vain minä voin parantaa itseni.
Samaan aikaan koko minuus on ollut
hatarat rajat, pitäen sisällään epävarmuutta,
pelkoa, patoutuneita tunteita sekä tuskaa.
Nyt koko minuus on saanut uutta sisältöä,
positiivisuutta, iloa, toivoa, haaveita.
Rajat eivät ole enää hatarat,
ne on piirtyneet vahvoiksi.
Liian vahvoiksi ja ilmeisesti ne on piirretty
permanenttitussilla.

Oon saatanan sulkeutunut, oon sitä henkisesti
ja oon sitä myös fyysisesti,
luultavasti jopa enemmän fyysisesti.
Mielummin jätän metrin välin sohvalla,
annan käden velvollisuudesta
ja pian pitää parannella hiuksia tai mitä vaan,
jotta voin irroittaa otteeni.
Sänky on mun omaa reviiriä,
täynnä tyynyjä, ettei se tuntuisi niin tyhjältä,
mutta en tänne silti elävää olentoa haluaisi.
Vieretysten kävellessä mielummin jätän väliä.

Lohduttavana tekijänä voi pitää sitä,
ettei tää oo aina ollut näin,
kyllä mä oon rakastanut niitä hetkiä
sohvan nurkassa, kun on voinut vaan olla lähellä.
Olla toisen sylissä, nukkua toisen vieressä.
Ja toisaalta, pystyn kyllä antamaan läheisyyttä.
Vastaanottaminen on kamalaa, ahdistavaa,
tuskallista, pelottavaa, helvetin pelottavaa.
Varsinkin, jos se ei ole ollenkaan odotettavissa,
koko keho menee hälytystilaan,
mä olisin täysin valmis juoksemaan, pakenemaan.

Jossain syvällä, syvällä sisimmässäni
saatan jopa vähän jo kaivata läheisyyttä.
Ja se on jo todella paljon tällä hetkellä.
Verraten viime aikoihin, kun mä olen Netflixiä katsoessa
skipannut kaikki kohdat, missä on minkäänlaista läheisyyttä.
Edistystä.

Kutsu pääkäsittelyyn

Siihen se on asettunut vaativana,

mun puhelimen näytölle.

Sekunnin sadasosassa aivot sisäistävät viestin,

kropan joka ikinen lihas jännittyy,

eikä enää ole helppo hengittää.

Huomaan nousevani seisomaan,

pakko liikkua, enhän voi vain seistä,

keskellä luokkahuonetta.

Jalat ottavat askelia ja vahingossa

tönäisen jonkun tuolia.

En kai ollut kauaa poissa,

palasin takaisin pöydän ääreen,

kynä käteen, aivot käskivät kirjoittamaan.

Kirjoittamaan moraalin kehityskaaresta.

Mä tuun kotiin, mä pakotan itseni vastaamaan

sähköpostiin, pakotan itseni lukemaan kutsun.

Sanat vilisevät silmissä, takertuvat

sanaan sieltä ja tuolta,

mutta eivät osaa jäsentää selkeää kokonaisuutta.

Tiedän, että itkettää,

aivot miettivät vaihtoehtoja,

niitä, mitkä eivät ole realistisia.

Pakene, juokse, mene karkuun,

piiloudu, suojaudu, älä välitä,

hymyile, naura, tee jotain muuta,

älä missään nimessä itke, heikko idiootti.

Tiellä ajaa auto kummallisen hitaasti,

tuttu ihminen liikkuu pihalla,

mutta mieli ottaa ne kaikki uhkina.

Se käskee kehon olemaan valmiudessa,

aistit ovat ylivirittyneet,

näen ja kuulen kaiken epäoleellisen

ja mieli tekee niistä oleellisia.

Samaan aikaan mulla on lamaantunut olo,

ajatukset takkuilevat,

aika on soljuvaa, ei mitään tarpeeksi selkeää.

Minuutti on kaksikymmentä tai kaksikymmentä minuutti,

mitään ei tapahdu tai kaikki tapahtuu.

Enää ei edes itketä.

Tää on vaan laina

Kun mä herään, mä mietin, että miksi mä herään.
Kun mä en keksi yhtäkään syytä heräämiselle,
en mitään tarpeeksi merkityksellistä,
ahdistun jo ennen sängystä nousua.
Teen jotain pientä, soitan hammaslääkäriin, siivoan,
teen koulutehtäviä, tarkistan lukujärjestyksen,
Mikään ei vieläkään tunnu miltään,
mä en tunnu miltään,
mä en oo mitään.

Ensin itketti, mutten halunnut itkeä.
Sitten ei enää itkettänyt,
muttei mitään muutakaan.
En tunne mitään, en mitään,
en saa mistään kiinni enkä tiedä mitään.
Tää on tää kupla, muurit ja aidat,
ollut taas aikaa rakentaa niitä kestävimmäksi.

Mitä mä teen väärin, mikä mut saa vajoamaan tänne?
Mikä on se kriittinen kipukohta, se maaginen raja,
josta siirryn oppimisalueelta stressialueelle?
Milloin ihminen on "liian" lähellä,
milloin mä alan työntämään niitä pois?