Viime aikoina olen alkanut tunnistamaan
niitä epäkohtia, tunnelukkoja,
mitä multa löytyy syystä tai toisesta.
Oon ollut, miettinyt, juossut,
kirjottanut vihaisia kirjeitä,
pohtinut, keskittynyt omaan mieleen.
Uniin tulee samoja aiheita,
joten mieli todellakin työskentelee.
Oon nauranut, hymyillyt, puolustanut,
itkenyt, raivonnut, ollut iloinen,
surullinen, vittuuntunut ja ahdistunut.
Rakastan kaikkia näitä tunteita,
rakastan sitä, että osaan nimetä ne,
osaan nimetä syyt niille.
Ahdistus ei ole enää epämääräinen
möykky, joka istuu olkapäällä
ja muistuttelee olemassaolostaan
jatkuvalla syötöllä.
Ahdistus tulee, kun on liian paljon
samaa jatkuvuutta, esimerkiksi
yksinoloa, tekemättömyyttä.
Se käväisee kylässä, annan sen tulla,
juodaan kahvit ja saatan sen ulos.
Nykyään se olen minä, kuka hallitsee,
minä hallitsen omaa elämää,
eikä ahdistus minua ja sitä kautta
mun elämää.
Tavallaan niin hiton itsestäänselvä
asia, jota kaikkien pitäisi noudattaa.
Elämä on helpompaa, niin paljon helpompaa.
Maailmassa on niin paljon asioita,
on niin paljon ihmisiä, eri mielipiteitä,
arvoja, kulttuureja.
Enkä mä voi niitä kaikkia hallita,
en vaan voi, vaikka kuinka haluaisin.
Joten, kun mä hallitsen itseäni,
kun mä olen itseni herra, mikään muu
ei saisi olla tärkeämpää.
