Mental breakdown

Kaksi päivää, eikä edes kokonaisia.
Hermoromahdus on enemmän kuin lähellä.
Joku mussa herättelee epävarmuuden,
mun on hirveän vaikea luottaa siihen,
että kelpaisin, riittäisin.
Rinnassa tuntuu inhottavalle,
yritän saada ajatukset kaikkialle muualle.

Mitä lähemmäs mennään, sitä pelottavampaa
tää kaikki on.
Mä mietin ihan liikaa,
tiedän sen itsekin, mutta. Kun.

On niin helppoa päästää ajatukset
harhailemaan, varsinkin yksin ollessa.
Tykkään niin kamalan kovasti siitä,
en tahdo, että mikään menee pieleen.

Pitäisi yritt kaivaa se hetkessä eläminen,
viimeistään koneessa,
silloim pitää ryhdistäytyä.
Saanko nämä alle 48 tuntia hermoilla?

A p u a

En tajua miten aika menee niin nopeasti.
Yhtäkkiä 50 päivää onkin 3 päivää.
Huomenna voi sanoa, että ylihuomenna.
Ei luoja, että mua välillä jännittää.
Välillä olen tyyni ja rauhallinen,
sitten mua hihityttää ja tekisi mieli hyppiä.
Sitten taas tuntuu että sekoan.

Ei se vaan voi olla näin lähellä.
Oon innoissani, hirveän innoissani.
Välillä kaikki tunteet sekottuu,
on jännitys, innostus, hihitys, sekoaminen.
Kaikki samaan aikaan,
ja silloinhan sitä vasta sekoaakin.

Ei tästäkään nyt tuu yhtään mitään,
kirjottamisesta. Pitäisi sitä paitsi
pakata ja kaikkea mutta. Kun.
Hullua.

Tyhmätyhmätyhmä

Sä sanot, ettet aijo satuttaa. Mutta kun elämä on ollut täynnä ihmisiä, jotka ovat satuttaneet, on kamalan vaikea uskoa. Uskoa, että et haluaisi.
Onhan mua kai helppo satuttaa. Oon hirveän kiltti ja sinisilmäinen ihminen. Osittain siksi mun on vaikea uskoa, että miksi kukaan haluaa satuttaa ketään.

Ja välillä mä kiukuttelen kuin pikkukakara, koska pelkään niin kovaa. Ja niinäkin hetkinä sä jaksat piristää typerillä jutuillasi tai mitä ikinä keksitkään.
Pienillä teoilla todistat kerta toisensa jälkeen, että oikeasti välität. Kuten soitat hammaslääkäriin kysyäksesi asioita mun puolesta. Esittelet mut perheellesi. Pakenet töitäsi vessaan, vaan että voisit soittaa mulle.
Ja silti, silti mä vaan tartun niihin pienen pieniin epäkohtiin, mitä teet/sanot/jätät tekemättä/sanomatta. Takerrun niihin kuin takiainen.

Luoja, mun pitää tsempata.
Ihan oikeesti.
Paljon.

Unelmat vaihtuu toisiin

Ihan kamala olo.
Sattuu saatanasti,
elänkö mä edes,
onko mikään totta?

Taas mun tekee mieli leikkiä
terän kanssa,
näitä mielihaluja on nykyään
liian usein.
Enkä osaa yhtäkkiä ajatella
mitään muuta.

Jospa se toisi tähän hetkeen?
Mutta en mä voi,
en mä saa.
Enkä mä voi.

Vittu.
Haluan.

Nauruterapiaa

Viikonloppu oli täydellinen, edes muutama ärsyttävä henkilö ei voinut pilata sitä. Paljon, niin paljon naurua - ja mikä tärkeintä, ihania ihmisiä joiden kanssa sai jakaa sen. Muutama pieni hetki, kun meinasi iskeä kunnon ahdistus, mutta niistäkin pääsi sitten yli.
Nyt pitäisi palata normaaliin ja mua pelottaa ihan kamalasti. En tiedä, miten yhtäkkiä osaan olla yksin. En tiedä, miten pääsen yli jos alkaa ahdistamaan. En tiedä, miksi tää tuntuu niin vaikealta.

Viime viikolla tein Tytölle lahjaa, jonka parissa palasin aina vuoteen -09 asti. Kun luki niitä tekstejä, sitä ehkä upposi liiaksikin niihin. Tavallaan kaipaa sitä aikaa, tavallaan taas ei sitä missään nimessä haluaisi takaisin.
Sitten oli uusi ihminen, joka muistutti jollain tapaa erästä ihmistä menneisyydestäni. Sellaista, jonka tyhmällä käytökselläni menetin.
Ja yhtäkkiä tuntuu kai jotenkin tyhjältä, kuin jotain puuttuisi. Mutta mitäpä multa nyt puuttuisi? On ihana perhe, ystäviä, koti, varaa ruokaan ja niin edelleen.

Kummallinen olo, ei sitä vain osaa selittää. Toisaalta, kaipaako se selityksiä? Haluaisin vain, että tämä menisi pois, eikä tulisi enää takaisin.

Raivo

En tajua, päivä on sujunut ihan kivasti,
jostain syystä kuitenkin kaikki ärsyttää.
Ja kun kaikki ärsyttää,
alkaa ahdistaa, ja kun alkaa ahdistaa,
haluaisi vain päästä eroon tästä.
Mistä, kaikesta vai vaan olosta?
Pilkon kasviksia ja mietin ihan vahingossa,
miltä terä tuntuisi iholla,
miltä se tuntuisi näin pitkän ajan jälkeen.

Aikoja sitten mulla oli suojakeino,
välttelin pilkkomista.
Sitä ei ole enää pitkiin aikoihin tarvinnut,
enkä ole mitään tyhmää tehnytkään.
Se on aikalailla pelottavaa,
kun yhtäkkiä tekee mieli satuttaa.
Sitä ei saa pois mielestä ja se alkaa
ahdistaa entistä enemmän.
Ja sitten tekee entistä enemmän
mieli satuttaa. Vähän vain.

Itkettää saatanasti,
mutta kyyneleet ei tuu.
Pala kurkussa ja rintaa painaa,
tulisi nyt sitten edes paniikkikohtaus,
aivan sama, viekää tämä olo pois.
Ja kun syy on tuntematon,
mitä helvettiä asialle voisi tehdä?

Piipität ku rotta

Välillä liiallinen ajattelu tuottaa tuliosta,
joten ehkä se ei aina olekaan pahasta.
Nyt tiedän, tai ainakin luulen tietäväni,
että mistä tämä pelko kumpuaa.

Sun kanssas kaikki oli väärin. Sanoin mä mitä tahansa, käänsit sen mua vastaan jollain ihmeellisellä tavalla. Mä olin täysin sun pikkurillin ympärillä, jos oisit käskenyt mun hyppäämään kaivoon, oisin luultavasti tehnyt niin. Silloin en osannut määritellä rajoja, olin hukassa, en osannut määritellä itseäni. Enkä mä halunnut kertoa, kuinka paskasti mua kohtelit. Keksin, että sulla täytyy olla jokin huonosti. Selitin sillä kaiken.
Kun mä kirjoitin sulle jotakin, mä pyyhin sen sata kertaa, koska en tiennyt mitä uskaltaisin sanoa. Ja sitten mä olin paska, kun mulla kesti niin kauan vastata. Et sä koskaan mua haukkunut. Mutta mä tiesin, että sä pidit itseäsi jalustalla ja mua ala-arvoisena.
Kerran sä sanoit mulle, että toivottavasti en rakastu sinuun. Pidin sitä outona, mutta ehkä sä itsekin tiedät, millainen ihminen olet. Ehkä se oli joku vinkki, että lähe nyt vittu menemään. Mutta en mä mennyt. Ensin mä olin varma, että saan sut muutettua. Sitten olinkin varma, että se olin minä, kenen piti muuttua. Koska teinhän aina kaiken väärin.
Pelkäsin sua. Pelkäsin itseäni. Pelkäsin sitä, miten hauras musta tuli. Kaikki oli tehtävä sun ehdoilla. Enhän mä uskaltanut edes hengittää, etten vain tehnyt sitäkin väärin. Silloin mä luulin, että olit täydellinen. Koska kaikki vika oli minussa. Miten joku ihminen voi olla niin vaikutusvaltainen?
En edes jaksa muistaa kaikkea siltä ajalta. Kai muisti yrittää suojella jollain tapaa.

Että niin.
Ehkä en ole tähänkään päivään mennessä
uskaltanut hengittää,
sillä nyt tuntuu, että se on helpompaa.
Nyt, kun sain myönnettyä tämän,
itselleni lähinnä.
En kuitenkaan syytä itseäni tyhmyydestäni,
sillä tiedän, että tuollaiset ihmiset -
ne on hiton taitavia.
Ne saa vahvempiakin pikkurilliensä ympärille,
ja itse olin tuolloin kovin haavoittuvainen.

Ei yksinäinen unta saa

Mitä jos tää onkin kauhea virhe,
mitä jos kaikki hajoaakin sirpaleiksi.

Toisaalta,
mitä mä tästä jossittelusta hyödyn.
Miten se hetkessä eläminen,
se taito katoaa aina välillä.
Onneksi se palaa yleensä aika nopeasti,
mutta nämä vain ovat inhottavia hetkiä.

Ja miksi nämä iskee aina yön
pimeinä, yksinäisinä tunteina?
Silloin, kun toinen ei ole tavoitettavissa.
Niin, no, totta kai,
milloinkas muulloinkaan?

What now

Haluaisin kirjoittaa,
hehkuttaa, kertoa mun onnesta.
Joku mua kuitenkin estää,
enkä todellakaan osaa sanoa, että mikä.
Luonnoksissa on miljoona alkua,
mutta jossain vaiheessa iskee stoppi.
Sitten se jää roikkumaan.

Puolin ja toisin on ollut esittelyä,
enkä oikeasti voisi onnellisempi olla.
Välillä saan teinikohtauksia, sellaisia,
että tekee vain mieli hihitellä.
Lasken päiviä,
ne ovat suhteellisen vähissä jo.

Mutta mistä tämä epävarmuus tulee?
Ja miksi ihmeessä,
kun kaikki on kuitenkin hyvin.

En ymmärrä.
Auttakaa.