I don't wanna be alone tonight

Oon luonut oman pääni sisään illuusion,
sellaisen, jossa olen kylmä ja tunteeton,
sellaisen, jossa mikään ei tunnu miltään
eikä muita ihmisiä tarvitse.
Sitten mä yritän elää sen illuusion mukaan,
ja se kulkee mukana, mihin ikinä meenkään.
Kuvittelen, että kun pidän suojamuurit
pystyssä ja pysyttelen kuplassani,
niin kukaan ei koskaan pääse satuttamaan.
Ja kai se on ainakin osittain totta,
kun annan vain pieniä pintaraapaisuja,
en mitään syvempää, ei kukaan voi
mua satuttaa, sillä se vaatii sitä sisimmän paljastamista.
Varjopuolena se, etten mä voi luoda
ihmissuhteita, kukaan ei pääse näkemään
todellista minuutta eikä kiintyä tai luoda suhdetta.
Siinä päätyy aina olemaan yksin,
vaikka ympärillä olisi tuhat pinnallista suhdetta.

Eikä mulla ole sellaista persoonallisuushäiriötä,
joka estäisi mua tuntemasta.
Todellisuudessa herkistelen koskettaville
mainoksille, haaveilen suurista tunteista.
Pyörittelen silmiä läheisyydelle vaikka samaan
aikaan toivon, että joku tulisi korvaamaan
mun vartalotyynyn.
Vielä se kuitenkin saa tapahtua vain ajatuksissa,
mun pitää ensin päästä eroon illuusiosta.
Raotella niitä muureja, päästää ihmisiä
tutkimaan sitä sisintä, mikä mullakin on.
Ja mä teenkin sitä, pienin askelin.
Kun keskustellessa toinen astuu "liian lähelle",
mä en otakaan sitä askelta taaksepäin.
Pikkuhiljaa se "liian lähellä", saa uudet mitat,
eikä mua ahdista olla siinä.

Mun on turha väittää, että olisin joku teräsnainen,
vahva ja itsenäinen, joka ei ikinä tarvitse muita.
En halua enää elää niin,
se on yksinäistä, saatanan yksinäistä.
Vielä mä tarvitsen sen, että asiat on mun hallittavissa,
vielä mä tarvitsen sitä, että ohjat on omissa käsissä.
Että voin säädellä sen, paljonko pystyn
ottamaan vastaan ja astua vähän niiden rajojen
yli silloin, kun se itsestä tuntuu sopivalle.

Mä en oo rikki, vaan vähän kulunut

Eilen tuli vahva tunne, joka käski katsomaan,
että milloin olen viimeksi viillellyt.
Mulla ei ole antaa mitään tiettyä päivää,
ei mitään viimeistä hetkeä,
eikä mitään mahtavaa sankaritarinaa.
Mutta mulla on antaa vuosia,
vuosia kolme kappaletta.
Päivinä se on rapiat 1000.
Mulla on antaa tuhat päivää,
niiden kaikkien vuosien, päivien, tuntien jälkeen,
kun itsetuhoiset ajatukset olivat arkipäivää.
Itsetuhoisuus oli se normaali,
se mikä on nyt itsensä arvostaminen.

Aina se oon ollut minä,
vain minä saan satuttaa itseäni,
vain minä voin selvitä tästä,
vain minä voin parantaa itseni.
Samaan aikaan koko minuus on ollut
hatarat rajat, pitäen sisällään epävarmuutta,
pelkoa, patoutuneita tunteita sekä tuskaa.
Nyt koko minuus on saanut uutta sisältöä,
positiivisuutta, iloa, toivoa, haaveita.
Rajat eivät ole enää hatarat,
ne on piirtyneet vahvoiksi.
Liian vahvoiksi ja ilmeisesti ne on piirretty
permanenttitussilla.

Oon saatanan sulkeutunut, oon sitä henkisesti
ja oon sitä myös fyysisesti,
luultavasti jopa enemmän fyysisesti.
Mielummin jätän metrin välin sohvalla,
annan käden velvollisuudesta
ja pian pitää parannella hiuksia tai mitä vaan,
jotta voin irroittaa otteeni.
Sänky on mun omaa reviiriä,
täynnä tyynyjä, ettei se tuntuisi niin tyhjältä,
mutta en tänne silti elävää olentoa haluaisi.
Vieretysten kävellessä mielummin jätän väliä.

Lohduttavana tekijänä voi pitää sitä,
ettei tää oo aina ollut näin,
kyllä mä oon rakastanut niitä hetkiä
sohvan nurkassa, kun on voinut vaan olla lähellä.
Olla toisen sylissä, nukkua toisen vieressä.
Ja toisaalta, pystyn kyllä antamaan läheisyyttä.
Vastaanottaminen on kamalaa, ahdistavaa,
tuskallista, pelottavaa, helvetin pelottavaa.
Varsinkin, jos se ei ole ollenkaan odotettavissa,
koko keho menee hälytystilaan,
mä olisin täysin valmis juoksemaan, pakenemaan.

Jossain syvällä, syvällä sisimmässäni
saatan jopa vähän jo kaivata läheisyyttä.
Ja se on jo todella paljon tällä hetkellä.
Verraten viime aikoihin, kun mä olen Netflixiä katsoessa
skipannut kaikki kohdat, missä on minkäänlaista läheisyyttä.
Edistystä.

Kutsu pääkäsittelyyn

Siihen se on asettunut vaativana,

mun puhelimen näytölle.

Sekunnin sadasosassa aivot sisäistävät viestin,

kropan joka ikinen lihas jännittyy,

eikä enää ole helppo hengittää.

Huomaan nousevani seisomaan,

pakko liikkua, enhän voi vain seistä,

keskellä luokkahuonetta.

Jalat ottavat askelia ja vahingossa

tönäisen jonkun tuolia.

En kai ollut kauaa poissa,

palasin takaisin pöydän ääreen,

kynä käteen, aivot käskivät kirjoittamaan.

Kirjoittamaan moraalin kehityskaaresta.

Mä tuun kotiin, mä pakotan itseni vastaamaan

sähköpostiin, pakotan itseni lukemaan kutsun.

Sanat vilisevät silmissä, takertuvat

sanaan sieltä ja tuolta,

mutta eivät osaa jäsentää selkeää kokonaisuutta.

Tiedän, että itkettää,

aivot miettivät vaihtoehtoja,

niitä, mitkä eivät ole realistisia.

Pakene, juokse, mene karkuun,

piiloudu, suojaudu, älä välitä,

hymyile, naura, tee jotain muuta,

älä missään nimessä itke, heikko idiootti.

Tiellä ajaa auto kummallisen hitaasti,

tuttu ihminen liikkuu pihalla,

mutta mieli ottaa ne kaikki uhkina.

Se käskee kehon olemaan valmiudessa,

aistit ovat ylivirittyneet,

näen ja kuulen kaiken epäoleellisen

ja mieli tekee niistä oleellisia.

Samaan aikaan mulla on lamaantunut olo,

ajatukset takkuilevat,

aika on soljuvaa, ei mitään tarpeeksi selkeää.

Minuutti on kaksikymmentä tai kaksikymmentä minuutti,

mitään ei tapahdu tai kaikki tapahtuu.

Enää ei edes itketä.

Tää on vaan laina

Kun mä herään, mä mietin, että miksi mä herään.
Kun mä en keksi yhtäkään syytä heräämiselle,
en mitään tarpeeksi merkityksellistä,
ahdistun jo ennen sängystä nousua.
Teen jotain pientä, soitan hammaslääkäriin, siivoan,
teen koulutehtäviä, tarkistan lukujärjestyksen,
Mikään ei vieläkään tunnu miltään,
mä en tunnu miltään,
mä en oo mitään.

Ensin itketti, mutten halunnut itkeä.
Sitten ei enää itkettänyt,
muttei mitään muutakaan.
En tunne mitään, en mitään,
en saa mistään kiinni enkä tiedä mitään.
Tää on tää kupla, muurit ja aidat,
ollut taas aikaa rakentaa niitä kestävimmäksi.

Mitä mä teen väärin, mikä mut saa vajoamaan tänne?
Mikä on se kriittinen kipukohta, se maaginen raja,
josta siirryn oppimisalueelta stressialueelle?
Milloin ihminen on "liian" lähellä,
milloin mä alan työntämään niitä pois?