ehkä muiden ehdoilla; ystävän kuoleman aikaan
olin se, keltä lohtua haettiin. Silloin moni
ystävyyssuhde oli koetuksella, osa jäi kokonaan.
Koin jo silloin, että mun suru ja tunteet jäi
huomiotta, kiellettiin hautajaiset ja ihmeteltiin,
että miksi tilanne on mulle vaikea.
Syyllisyys ja kaikki muu jäi leijumaan, kun
tuli muita vastoinkäymisiä, joista yritin selvitä.
Alkuvuosi meni toisen ihmisen tunteita mukaillen
ja päättyi lopulta siihen, että luovuin siitä,
sillä se ei antanut minulle moneen kuukauteen
enää mitään - päinvastoin, söi viimeisetkin rippeet.
Työharjoittelu päättyi koronan takia,
jäin yhtäkkiä taas kotiin - kuljin valtavan matkan
tuskan, hien ja kyyneleiden kanssa, jotta pääsin
siihen pisteeseen, että olin valmis opiskelemaan.
Mutta sitten se riistettiin multa, vietiin pois.
Kesällä elämään ilmestyi ihminen, jota en koskaan
toivottanut tervetulleeksi - uhkailuja, seuraamista,
viestejä, manipulointia ja niin edelleen.
Ja syksyn tullen hyppäsin taas siihen kelkkaan,
jossa myötäelän liian vahvasti toisen tunteita.
Olen jälleen tilanteessa, jossa siedän paljon ja
annan kaikkeni, mutta ajoittain en saa mitään takaisin.
Kaiken lisäksi pian tapahtuva valmistuminen
pelottaa, kauhistuttaa, ahdistaa.
Mitä jos en olekaan valmis? Mitä jos en löydäkään
töitä? Mitä jos en osaakaan mitään?
Mitä jos en edes valmistu, koronatilanteesta tai
jostain muusta syystä johtuen?
Mun mielikuvissa valmistuminen on aina ollut
hieno tapahtuma, mahtavuutta ja ylpeyttä.
Se on ollut asia, jota oon odottanut kun kuuta nousevaa,
oon tehnyt sen eteen töitä valtavasti.
Mutta nyt, kun se on käsillä, mun tunteet on kaikkea
muuta, kun mitä mä odotin niiden olevan.
Tuntuu, että oon tosi hukassa.
Vaikka tiedän, että en ole - ei mun pitäisi olla
ja asiat on hyvin. On asunto, mies, pian valmistun.
On suunnitelmia ja haaveita, on ihmisiä ympärillä.
Mutta silti musta tuntuu,
että oon hukassa. Eksynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti