Kuinka mä väitin, että oon okei, vaikka mä halusin itkeä silmät päästäni.
Niin kuin mä olen halunnut jo pidemmän aikaa.
Nyt oon yksin enkä mä edes osaa itkeä, pala painaa kurkussa, mutta kyyneleet vaan ei tuu.
Vaikka mä luen sen kirjan kannesta kanteen ja kuuntelen niitä biisejä.
Seuraavat reilut kahdeksan tuntia yksin - mitä tästä tulee,
onko mua enää päivän päätteeksi?
Keksikää mulle aikakone.
Palaisin, korjaisin.
Lupaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti