--

Tartuin terään ja jollain sairaalla tavalla oon ylpeä,
enkä edes tiedä, että mistä, ja toisaalta olen kaikkea muuta.
Hävettää, surettaa, inhottaa, miksi piti,
siitä on hiton pitkä aika, kun viimeksi olisin ollut näin tyhmä.

Kuitenkin sen jälkeen mä rauhotuin heti,
kaikenlisäksi pysyin loppuillan rauhallisena.
Aikoinaan se auttoi ehkä tunnin, jonka jälkeen ahdistus palasi.
Nyt se ei kuitenkaan palannut,
eikä ole palannut vieläkään.
Ja jollain sairaalla tavalla tulee hyvä olo,
kun näen jäljet.

En tajua, en ymmärrä, mitä hittoa tämä on olevinaan?

Luulin etten pysty, mut sit huomasin et voin

Oon aina, ihan aina tarvinnut muutaman päivän ajatteluun,

jos kohtaan jonkinlaisen vastoinkäymisen.

Reagoin voimakkaasti, liian voimakkaasti,

koko maailma tuntuu romahtavan --

yleensä menee pari päivää täysin lamaantuneena,

tuntuu siltä, että tästä ei enää selvitäkään.

Kuitenkin aina on selvitty.

selvitty pahemmistakin jutuista,

ei mua noin vain romuteta.

Kun vain jaksaa oikeasti hokea itselleen,

ettei syy ollutkaan itsessä, ei tällä(kään) kertaa.

Eikä edes pelkkä hokeminen auta,

vaan se pitää ihan oikeasti iskostaa päähänsä.

Vaikka se yritetäänkin viedä ihan liian usein pois,

mun vaan täytyy näyttää, että mistä mut on tehty.

"Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata."

Pystyn, voin ja kyllä kannattaa,

ei mua niin vaan lannisteta.

Päästä mut pois

Muhun sattuu niin saatanasti, tuntuu siltä,
kun mut ois revitty tuhansiksi pieniksi palasiksi.
Enkä mä ihan oikeasti jaksa enää uskoa, että kukaan,
tai mikään saisi mua enää kokonaiseksi.
Oon menettänyt tai ainakin menettämässä uskoni,
ihan kaikkeen ja kaikkiin.

Helki salpaantuu, sydän hakkaa, oksettaa,
sattuu niin saatanasti rintaan -- ja mä tiedän,
ettei mitään ole fyysisesti pielessä.
Voiko jumalauta henkinen tuska tuntua luissa asti?

Tekee mieli itkeä, huutaa, raivota, paiskata tavaroita,
mutta mihinkään en kykene, oon niin hiton turta.
Ja sitten pitäisi näyttää että, hei, ei mua haittaa,
ei saa näyttää heikkouttaan, pitäisi olla niin kuin ei tuntuisi missään.
Vaikka todellisuudessa mä oon enemmän rikki kuin koskaan.

Enkö mä ansaitse edes anteeksipyyntöä?
Tai ansaitsenko mä sen, että mun tunteilla pelleillään,
ansaitsenko tosiaan?
Koko elämäni oon ollut niin saatanan kiltti,
sinisilmänen, hyväuskoinen.
Enkä mä enää vittu jaksa tätä paskaa,
mutta en mä voi luonnettani muuttaakaan.

Tää tuska on sanoinkuvaamattoman järjetöntä.
Ja tällä kertaa en edes voi muuttaa asennetta,
tai mitään muutakaan, on vaan aika,
jonka pitäisi parantaa haavat.

Just give me a reason

Pelko, se on yhä edelleen osa elämää,
mutta ehkä ainakin osittain muuttanut muotoaan.
On niin monta asiaa, mitä pelätä,
on menettämisen pelko, on pelko terveydestä, omasta ja toisen.
Tuntuu, että kaikki nää huolet repii mut palasiksi,
tekee hulluksi, rasittaa.
En osaa avata asioita sen enempää,
tiedän, että pitäisi, edes kirjoittamalla, mutta oon niin hiton huono tälläisissä asioissa.

Outoja kipuja, ramppaamista lääkäreillä, tutkimuksia,
odottelua, mitään ei kuitenkaan löydy.
Google - maailman pahin vihollinen, kun on kipuja,
siellä pyöriminen kun ei yhtään saa ainakaan rauhoittumaan.

Sitten on tämä herrasmies, on oma masennus, on tietoa,
on myös merkkejä, merkkejä siitä, ettei kaikki ole hyvin.
Oli arpia kädessä, oli kaikki ne puheet,
kuinka elämä kyllästyttää, on kyllästynyt omaan itseensä,
ei saa nukuttua, mielialat vaihtelevat..
Yrittää kai tavallaan sulkea kaikki - tai mistä hitosta minä tiedän,
mutta ainakin minut pois.

Ainakaan ikinä aikaisemmin ei ole tahtonut näyttää heikkouksiaan,
ei varmasti tälläkään kertaa - mutta siinä kohtaa astuu mukaan avuttomuus.
En tiedä, että mitä hittoa voisin asialle tehdä,
perääntyäkö vain vähin äänin,
ettei ainakaan itseeni sattuisi,
tai sattuisi, mutta ei ehkä niin kovaa,
tai hiton kovaa kyllä, mutta..

Hukassa.
Sitä mä oon.

Joko sä haluat tai sä katoat

Pelko, sille on yhtäkkiä suotu kauhean iso rooli elämässäni,
välillä se puskee päälle kauhean voimakkaana,
niin voimakkaana, että oikeasti sattuu.
Enkä edes ole täysin varma, että mitä konkreettisesti pelkään,
vaikka toisaalta kyllä tiedän, että se on menettämisen pelkoa.
Ei tarvita kuin muutama sana, että pelko katoaa,
mutta toisinaan niitä sanoja saa odottaa liian kauan,
niin kauan, että pelko ruokkii itse itseään ja, no,
silloin yleensä tekisi mieli luovuttaa.

Zombie

On otettu askelia taaksepäin, kaivettu kuoppaa,
tiputtu sinne johonkin pohjalle.
Ja musta tuntuu, ettei mulla ole voimia kivuta takaisin ylös,
tässä kun on tapahtunut niin paljon kamalia asioita.
Mut on imetty kuiviin, mulla ei ole voimia,
kaikki mitä haluaisin tehdä, on pysyä peiton alla,
ehkä hengittää, ehkä ei, en tiedä.

Yksi on sairaalassa, enkä tiedä, että miksi,
tälläisinä hetkinä mielessä pyörii,
että miksi tähän piti ryhtyä,
että miksi tämä on niin vaikeaa,
että miksen vain voisi olla toisen tukena sielä?

Ja kun mä olen tälläistä huolehtijatyyppiä,
tuntuu, että sekoan, vaikka muut yrittävät rauhoitella.
Ja kun tässä on vielä niin paljon muutakin,
tiedän, että sekoan.

Miksi kaikki kaunis katoaa

Niin, niin huono olo,
yhtäkkiä unohdan kuinka hengitetään,
rintaa puristaa, oksettaa, voin pahoin.
Joku puhuu, mutta mä en täysin aina ymmärrä,
mielessä pyörii miljoona ja yksi asiaa.
Vääryyttä, koko maailma on sitä täynnä,
heittää sitä joidenkin niskaan ihan helvetisti,
ja jotkut ei sitä kaikkea jaksa kantaa,
minkä ymmärrän täysin,
mutta en kuitenkaan.

Sattuu niin helvetisti,
vaikka en edes täysin ymmärrä,
että olet poissa,
mutta kai se on alitajunnassa.
Edelleen ihan liikaa vääryyttä,
ihan liikaa.



Mä toivon ja mä tiedän,
että sun on nyt niin paljon parempi olla,
lepää rauhassa.

Kuka saa sen pienen palan onnea

Miten voi olla näin raastavan kova ikävä,

onhan mulla ennenkin ollut, mutta aina jotenkin erilaista,

siedettävämpää.

Ei tää nytkään sellaista oo, mitä aluksi pelkäsin,

sellaista, ettei kykenisi tekemään yhtään mitään,

makaisi vaan sängyssä masentuneena.

Ei sellaista, mutta ei sellaistakaan, että sen osaisin selittää.

Kylmät väreet kulkevat selkärankaa pitkin,

yhtäkkiä on kamalan kylmä, haluaisi, että toinen olisi

siinä vieressä ja halaisi.

Nieleskelen kyyneleitä, kohta kuitenkin hymyilen,

kun melkein, melkein voin kuulla toisen sanat korvanjuuressa.

Joka toinen kappale, jonka kuuntelen, on ihme rakkaushömppää,

sitten taas jotakin kamalan surullista.

Jotain puuttuu, kun kävelen, et ole vierellä,

kun istun pöydän ääressä, et kävele ohitse,

kukaan ei tule silittämään hiuksia tai poskea.

Samaan aikaan tekee mieli itkeä, mutta silti naurattaa,

mua niiin - niin, mitä, en tiedä.

Tule viereeni jooko,

kaikki olisi yhtäkkiä niin selvää.

Here without you

Takana ties kuinka monta tuntia univelkaa,
väsmys oli sitä luokkaa, ettei silmät meinanneet pysyä auki.
Ja enismmäistä kertaa mielessä kävi,
että ei musta oo tähän sittenkään,
että ei tästä tule yhtään mitään.



Sitten muistan, kuinka pyyhit kyyneleeni,
yritit saada keinolla millä tahansa hymyilemään.
Kaikki ne pienet teot, kaikki kerrat kun annoit kukkia,
kaikki kerrat kun edes katsoit minuun.

Ja niin jälleen kaikki tuntuu mahdolliselta,
vaikkakin tiedän, ettei tämä helppoa missään nimessä tule olemaan.

Silti onnellinen

Jotenkin naurattaa, hymyilyttää,
tekee mieli puhua k o k o ajan.
En tiedä miten tässä näin pääsi käymään,
tavallaanhan päätin, päätin niin kovaa, ettei näin kävisi.
Mutta se, kaikki tämä, pistää virnuilemaan mielipuolisesti.
En tiedä, en vain tiedä, että mitä pitäisi ajatella.

Toiset on sitä mieltä, että pitäisi nauttia,
toiset taas ovat kovin kyynisiä ja se tavallaan ärsyttää.
Tuntuu kuin mua vedettäisiin kahteen eri suuntaan,
että kohta hajoan,
että kohta repeän,
että kohta en enää osaa hymyillä.

Vaikka se on erilainen, vaikka niin ja vaikka näin,
eikö se ole tärkeintä, että olen jumalauta onnellinen.
Joo, se ehkä vielä satuttaa,
mutta aivan niin voi tehdä kuka vaan.
En mä jaksa elämääni elää niin, että pelkään kaikkea ja kaikkia.

You better dance all night

Pyörittelen sanoja päässäni, ajatukset kiertää kehää,

ainoa asia mikä päässä pyörii; mua jännittää. Eri muodoissa.

Jännittääkö mua, Jännittää. Minua jännittää. Ja alusta.

Välillä naurattaa tämä järjettömyys, ei mulla oo mitään hätää.

Kun mä palaan, luultavasti luen näitä tekstejä ja naurattaa,
naurattaa että kuinka hermorauniona olen ollut.

Edellisessä kirjoituksessa taisin väittää, että aika menee nopeasti -
herääpä kolmelta yöllä, älä enää saa unta ja lähtö vasta kahdeksalta.
Ei, se ei enää mene.

Isä olen täällä maailman toisella puolen
Äiti älä pelkää kyllä pidän itsestä huolen

Mitä jos tää on hirveä virhe

Olo on kuin teininä, tekisi mieli hihittää,

mutta myös kuin aikuisella, on vakavaa, on pelko.

Mä niin tiedän, että seuraavista viikoista tulee mahtavia,

mutta silti. Silti joku kalvaa, mitä jos ei sittenkään.

Välillä pelottaa niin hitosti, että oksettaa,

välillä taas oon niin innoissani, että sekin pistää oksettamaan.

Ja vähän mun tekisi mieli avata, että miksi hihityttää,

mutta sen aika ei kuitenkaan ole vielä,
eikä luultavasti koskaan,
mutta se jää nähtäväksi.

Ja mä oon levoton, mua jännittää, yritän keskittyä kaikkeen muuhun,
aika menee kuitenkin niin nopeasti, 15 tuntia lähtöön

Oon elossa, mut haluun juosta karkuun mun sielua

Sielua, joka on tahrittu niin moneen otteeseen,

etten jaksa edes pysyä perässä laskuissa.

Toisinaan niin pahasti, niin kauan aikaa sitten, etten usko että se enää palaa ennalleen.

Oon pysynyt vahvana, aina ja nyt vielä vahvempana,

en ole antanut periksi, enkä tule antamaankaan.

Pitäisi sitten kai lopettaa, tämä piilottelu ja alkaa elämään,
elämään niin kuin ihmisen kuuluukin.

Now hush little baby, don't you cry

Teen yhä useammin asioita yksin, vaikkakin toisinaan pakosta,
käyn kaupassa, kävelen ystävän luo ja vietän yön yksin sairaalassa.
On jo useampana iltana sattunut rintaan,
eilen se vain paheni pahenemistaan, puheen tuottaminen
tuotti hankaluuksia, ambulanssi, mies, nainen, sekavuus.
"Lähe sairaalaan meijän kanssa"
"Ai yksin?!"
"Niin"
Ja niin mä menin, vietin lähes unettoman yön, mietin,
että tässäkö tämä nyt oikeasti on,
että nytkö se on menoa.



Ei ollut, ja voi luoja että mä olen kiitollinen.
Mua pelotti niin kovaa, sattui vielä kovempaa,
pelotti aina vaan enemmän, mutta mä selvisin,
niin henkisesti kuin fyysisestikin.

I'm faded

Jotenkin vihaan tätä kaikkea,
sitä, miten välillä oon niin hiton vihainen,
toisaalta kai itselleni, toisaalta vaan ylipäätänsä.
En täysin ymmärrä, enkä edes halua,
ahdistaa ja tuntuu pirun vaikealta.



Haluaisin pois, tällä kertaa kuitenkin vaan lomalle,
unohtaa kaiken, edes hetkeksi, niin kuin viimeksikin.
Tulla takaisin ja käsitellä asiat sitten.

Enkä mä ole moneen kuukauteen miettinyt itseni satuttamista,
nykyään se käy yhä useammin mielessä.
Mitään en ole tehnyt, haluaisin sanoa, etten teekään, mutta pelkään, että teen kuitenkin.

-

Avoliitossa. Avo_vitun_liitossa.

Miten kukaan haluaa asua sellaisen ihmisen kanssa?

Puistattaa, niin paljon,

enkä tiedä, että johtuuko se siitä, että edelleen eksyn sinne profiiliin,

vai yksinomaan siitä ihmisestä.

Eräs ilta ehkä istuin raiskauspaikan läheisellä penkillä,

tavallaan kai karkasin,

tuijotin sitä taloa ja mietin,

että nyt se on menoa.

Mutta ei ollut.

Täällähän minä edelleen.

Toivon tätä sulle, kuole, kuole

Varoitan jo heti alkuun, ettei mulla oo mitään kaunista sanottavaa, joten jos et halua lukea vihantäytteistä tekstiä maustettuna kirosanoilla, älä lue pidemmälle.

Vihaan, vihaan niin paljon, ettei sitä voi sanoiksi pukea.
Mä sinisin silmin uskoin, että oisit hyvä ihminen,
mutta sä et todellakaan ole, et lähelläkään hyvää.
Sopisit Saatanan kanssa oikein hyvin yhteen,
yhtä mätiä paskoja ootte kummatki.
Vitun huora, miten sä vittu pystyt elämää ittes kanssa?
Hävettäis olla sinä.

Sulla on ilmeisesti vähän eri käsitys ystävyydestä, vittu ihan oikeesti oot helvetin itsekeskeinen ämmä, joka ei koskaan ota vastuuta teoistaan tai itestään. Neiti kakskytyks vee, vastuuntunnoton teini ennemminkin...

Mua ei oo

Jotain minusta riippumatonta tapahtuu ja silti,

silti syytän itseäni, jossittelen ja ahdistun.

Ja vaikka kuinka järki tietää, ettei vika ole minussa, en osaa.

Toisinaan olo on ihan ok,

mutta suurimman osan ajasta taas jotain ihan muuta.

Tuntuu, että tulevaisuus on kuopattu, ettei elämällä ole enää mitään tarjottavaa, että olen tuhoon tuomittu.

Samalla kuitenkin tiedän, ettei elämä tähän kaadu.

Vaikka ehkä toivonkin, että kaatuisi.

Sä väsyit kylpyhuoneeseen

Tekisi mieli antaa olla, antaa kaiken olla,

en jaksa yhtään enempää,

enkä tätä, etten tiedä, koska helpottaa.

Temestaa on mennyt parina päivänä enemmän kuin viime kuukausina yhteensä,

vaikka mua pitäisi suututtaa eikä ahdistaa,

ahdistaa silti.

Ne vihaa, enkä tajua, että miksi,

ne puhuu pahaa, enkä haluaisi kuulla.

Jos vain pääsisin pois, ei olisi enää huolia, ei murheita,

joten miksen mä vaan voisi lähteä?

Tää on nyt sun todellisuus

Jotenkin inhottaa, että mun kaveriporukassa on sellasia, jotka käyttää.
Sen lievimmän vielä ymmärrän, (huom. ymmärrän, en hyväksy) mutta että täytyy jotain kovempaakin.
Onneksi ne ei oo niin läheisiä, että jaksaisin puuttua asiaan,
yksi hailee mitä ne elämällään tekee.

Ahistus on ajoittain hirveän korkealla,
mutta oon mä tähänkin asti selvinnyt, miksen selviäisi tästäkin eteenpäin.
Eksyin yksi päivä Saatanan profiiliin
ja toinen päivä dissosin,
vaikka se ei olekaan 24/7 mielessä, näyttäisi se edelleen ainakin jollain tasolla vaivaavan.
Kai se jollain tavalla vaivaa koko loppu elämän ajan, siihen vain on totuttava.

Onko normaalia, onko

Oon vihanen.

Miksi sä sait lähteä, miksi mä en saa?

Ymmärrän faktat, ymmärrän kyllä, että täysin eri tilanteistahan tässä on kyse.

Enkä tiedä, että onko tämä normaalia, tuntea näin.

Viimeksi kun kohtasin tälläisen asian, olin niin pieni, etten muista siitä juuri mitään.

En osaa, en tiedä miten päin olla, en tiedä kuinka.

Onko normaalia, että tunteet vaihtelevat ääripäästä toiseen minuuteissa?

Onko normaalia, että kaikki ärsyttää?

Onko normaalia, että ajattelen hänen vielä olevan elossa?

Onko normaalia, että haluan itsekin kuolla?

Triggerfinger

Paha olo. Tosi tosi paha.

Ei näitä enää ole niin usein, mutta sitten kun on, niin sen kyllä tuntee luissaan asti.

Nää on näitä, kun tahdon vaan satuttaa, lyödä, raapia, viiltää, napsia lääkkeitä kuin karkkia.

Niin, mä mihinkään mene, olen huono, luuseri, pelokas.

Ei mua kuolema pelota, mua pelottaa se hetki, kun joku tajuaa. Sen jonkun ilme, miten siinä on hätää, pelkoa ja pilkahdus pettymystä.

Voin niin kuvitella, mikä härdelli siitä syntyisi - kuinka mun käskettäisiin tunkea sormet kurkkuun, huutoa, itkua, mikä tarttuu, ja sitten mäkin alan huutamaan ja itkemään ja katumaan.

Niin, en mä mihinkään mene.

Mutta mä haluan.

Enemmän kun mitään muuta.

And I miss you like a hell

Oli se sitten järjestelmäkamera yöpöydällä, kirja laatikossa, kappale tai mikä vaan, mä muistan.

Kuinka mä väitin, että oon okei, vaikka mä halusin itkeä silmät päästäni.

Niin kuin mä olen halunnut jo pidemmän aikaa.

Nyt oon yksin enkä mä edes osaa itkeä, pala painaa kurkussa, mutta kyyneleet vaan ei tuu.

Vaikka mä luen sen kirjan kannesta kanteen ja kuuntelen niitä biisejä.

Seuraavat reilut kahdeksan tuntia yksin - mitä tästä tulee, 

onko mua enää päivän päätteeksi?

Keksikää mulle aikakone.

Palaisin, korjaisin.

Lupaan.

Ei oo järkee jatkaa elämää

On aika ikävä olo, vaikka vuosi vaihtuikin mukavissa merkeissä. Ahdistus on ollut läsnä melko vähän, mutta silloin kun se saapuu, sitä ei voi olla huomaamatta.

Toisinaan tekee mieli poistua kokonaan, toisinaan "vaan" viiltää, raapia, lyödä.

Miksi mä annan Saatanan teon pilata mun elämän,

sehän luultavasti hykertelisi ilosta, jos tietäisi.

Mähän olen jumalauta uhri.

Mutta en mä tahdo "uhriutua."