Yksin ja fucked up

Makaan lattialla tuijottamassa kattoa,
jos sieltä vaikka löytyisi vastaukset pahaan oloon.
Kyyneleet valuu, vaikken edes tiedä,
että miksi tai mitä varten.
Päätän ryhdistäytyä ja nousen istumaan,
mutta vain, jotta voisin palata takaisin
samaan lähtöpisteeseen.
En löydä vastauksia enkä ymmärrä,
on vain jotain epämääräistä tuskaa,
joka ei lähde pois edes kyynelien mukana.
Enkä edes tiedä, että onko se tuskaa
vaiko jotain ihan muuta.

Nämä ovat hetkiä,
koko päivä saattaa sujua täydellisesti
ja hyvillä mielin, kunnes tämä hyökkää.
Sormia napauttamalla se saapuu,
enkä tiedä, että kestääkö se puoli tuntia
vai viisi tuntia, mutta se tuntuu ikuisuudelta.
Sellaiselta, ettei siitä enää pääse eroon.
Sellaiselta, että se on tullut jäädäkseen.
Eikä sillä ole mitään syytä tulla,
eikä se anna mulle mitään syytä tuntea näin.
Silti se on ja tekee hetkestä sietämättömän.

Epätietoisuus saa mut haukomaan henkeä,
se saa mielen sekoamaan.
Mistä tämä tulee, miksi ja milloin tämä menee pois?
En ymmärrä tätä tunnetta,
en syitä enkä yhtään mitään muutakaan.
Tiedän vain, että haluan huutaa, raivota,
potkia, itkeä, kiljua -
ihan mitä vaan, että saisin tän ulos.
En kuitenkaan saa mitään itsestäni irti
ja mä kiemurtelen
ja mä olen kaksinkerroin.
Ja se lähtee pois vasta sitten,
kun se itse niin haluaa.

Kuinka monta kertaa mun täytyy vielä
käydä tämä sama rumba uudestaan läpi?
Tää alkaa olla jo naurettavaa.
Eikä mun huumorintaju riitä enää kauaa.

Aina joku ottaa vastaan kun putoaa

Mun unet on täynnä tapahtunutta
ja mä olen täynnä jotain epämääräistä tunnetta.
Nään tekijää muistuttavan henkilön
ja tekijän, kun suljen silmät.
Silmät täyttyy kyyneleistä,
keho täyttyy raivosta
ja mieli epätoivosta.
Yritän työntää ajatukset pois,
yritän keskittyä muuhun,
mutta tapahtunut on kietonut mut otteeseensa.
En tiedä, että miksi nyt enkä tiedä,
että mistä ihmeestä tämä nyt hyökkäsi.
Päivät soljuu eteenpäin ilman päätöstä,
välillä päivä kuluu itkien ja ahdistuen,
jotta huominen voisi olla taas parempi.

Kirjoitan sanoja paperille,
lähetän yhden viestin
ja mun luokse saavutaan.
Yhtäkkiä en enää olekaan likainen,
vaan rakastettu ja sellainen, josta välitetään.
Enkä halua enää käpertyä lattialle,
en halua muuttua olemattomaksi
tai sulkea kaikkia ja kaikkea pois.

Ja mä tiedän, ettei kukaan mene tekijän luo
yhtä nopeasti, jos se ikinä tuntee tuskaa.
Kukaan ei mene sellaisen ihmisen luo,
kukaan ei halaa sitä tai kysele,
että mitä voisi tehdä auttaakseen.
Eikä kukaan kysy siltä,
että hautuuko sen tee liian pitkään
tai ole iloinen nähdessään hymyn kyynelien takaa.

Ja joskus luulin, että se vei multa kaiken -
arvon, minuuden, turvan, luoton.
Mutta se ei tainnut tietää,
että mun ympärillä on ihmisiä,
jotka on aina jaksanut muistuttanut mua siitä,
että olen arvokas, hyväksytty ja vahva.
Silloinkin, kun en ole itse sitä tajunnut
ja jopa silloin, kun en ehkä edes ole ansainnut
kaikkea sitä huolenpitoa.
Joten, taas kerran; minä 1, tekijä 0.

Mielenrauha on arvokkainta, mitä voidaan täällä saavuttaa

Mun maailma on ollut viisi viikkoa täynnä
onnistumisia, väsymystä, itseni ylittämistä
ja vielä vähän lisää väsymystä.
Oon yllättänyt itsenikin olemalla rohkea,
oma-aloitteinen ja nöyrä -
ja kaikki nämä tuntemattomassa paikassa,
tuntemattomien ihmisten ympäröimänä.
Oon ollut neuvoton, mutta oon sanonut
sen ääneen ja pyytänyt apua sekä neuvoja.
Oon ollut niin väsynyt,
että tiskikoneen täyttäminen on tuntunut
ylivoimaiselta, puhutamattakaan yhteydenpidosta
tai ihmisten näkemisestä,
mutta oon myös sanoittanut sen
ja ottanut omaa aikaa ilman huonoa omaatuntoa.

Oon selvinnyt ja selviytynyt yksin ja sillon,
kun on tuntunut, etten selviä,
oon hakeutunut vanhempien takaterassille.
Juonut kahvia ja polttanut röökiä ketjussa.
En ehkä sanonut mitään ääneen,
eihän ole ollut mitään sanottavaa -
väsymystä, töissä rankkaa, mutta ei ne
puhumalla muutu.
Oon huutonauranut jousitarinalle,
oon varovasti hehkuttanut onneani
sekä tehnyt muistitestejä ja muita diagnooseja.
Viikonloppuisin oon hakeutunut muille terasseille,
oon käynyt läpi oleelliset - ei päätöstä,
töissä yhä rankkaa,
kippis ja kulaus, se niistä.
Nauranut, hymyillyt ja saanut kehuja.
Tanssinut tanssilattialla tunteja
ja nauttinut ystävien seurasta.

Välillä pysähdyn miettimään itseäni, omaa edistymistä
ja meinaan pakahtua ylpeydestä.
Välillä pysähdyn miettimään ympärillä olevia
ja meinaan pakahtua onnesta,
että ne on just ne ihmiset, jotka on siinä.
Monesti on tuntunut siltä,
että tässä tää nyt on, tää on se versio musta,
jonka haluan pitää ja joka jää.
Sitten tapahtuu jotain, yllätän itseni
ajatuksella, ettei olekaan pakko pärjätä yksin,
yhtäkkiä pyydän apua, niin kuin
se olisi aina ollut maailman luonnollisinta mulle.
Ne asiat, joiden oon luullut olevan
sisäänrakennettuja, eivät sitä olekaan.
En olekaan sellainen, joka sulkeutuu,
joka työntää ihmiset pois, joka ei näytä heikkouksiaan
enkä sellainen, joka ei uskalla sanoa ei
tai ei osaa ikinä laittaa omaa hyvinvointiaan ykköseksi.

Enkä mä tiedä, että milloin nää niin kutsutut
sisäänrakennetut viat alkoivat hellittää
otteitaan, enkä oikeastaan välitäkään.
On paljon parempi olla näin,
kun ei jatkuvasti vaadi itseltään liikoja.
On helpompi hengittää.

Ja se oleellinen - ei päätöstä,
ei vieläkään.
Vaivaako se, ehkä vähän,
voinko sille mitään, en.
Joten jatketaan samalla voimalla eteenpäin.
Ylpeänä, onnellisena ja tyytyväisenä.

Ja oon mä nähny tollasii, joille vaan hyvää kuuluu

Viikonloppuna törmäsin siihen "sielunkumppaniin",
joka puukotti mun kipupisteitäni keväällä.
Baarin metelin läpi mä kerroin sille,
kuinka paljon se satutti,
kerroin niin paljon ja tunteella,
että mun ääni oli käheä
Se kirjoitti muistiinpanoja puhelimeensa,
että vastaa kysymyksiin selvinpäin.
Siitä on viisi päivää,
enkä ole saanut vastauksia.
En ole niiden perään kysellytkään,
sillä olen tyytyväinen jo siihen,
että sain sanottua kaiken ääneen.

Hovista alkaa olla jo seitsemän kuukautta,
enkä jaksa enää edes ajatella koko asiaa.
Välillä se tulee mieleen uutisia lukiessa
tai kun joku siitä kysyy.
Joka kerta mä kerron että ei, ei vieläkään.
Kerta kerran jälkeen vastaus
on vähän helpompi sanoa,
ensimmäisiä kertoja se oli niin,
että jouduin nieleskelemään kyyneleitä.
Nyt mä silmiä pyöritellen kerron, että ei,
eikä se aiheuta mussa sen suurempia tunteita.
En jää jauhamaan siitä eikä se
jää pyörimään mun mieleen.
Kyllä, se on epäreilua,
todella epäreilua ja käsittämätöntä,
mutta en siitäkään huolimatta mahda sille mitään.

On ollut vähän kaikenlaista
ja toisaalta ei yhtään mitään.
Työpäivien jälkeen olen niin väsynyt,
että tulen kotiin enkä saa itsestäni irti mitään.
Mutta mä olen tyytyväinen,
tykkään työpaikasta ja sen ihmisistä.
Tykkään siitä, että kehityn,
opin päivittäin paljon uutta.
Työ ottaa paljon, mutta se antaa myös hirveästi.
Ja mä rakastan ylikaiken sitä,
miten hyvin mä pärjään.
Mä en pelkää, en ole epävarma.
Tartun heti toimeen, kokeilen asioita
ja jossen onnistu, niin pyydän apua.
Tää on sellainen minä, johon olen pyrkinyt,
jota oon kaivannut vuosia.
Ja tässä se nyt on.
Tässä mä oon.

Väsynyt, mutta onnellinen.

Ehjimmät meistä on sirpaleista tehty

Viikonloppuna katselin ja kuuntelin kolme tuntia,
kun yksi vahvimmista tuntemistani ihmisistä
kertoi olevansa sekaisin, rikki ja arvoton.
Se ihminen, kenen edessä mä tein ja puhuin
tismalleen samoja asioita melkein
päivälleen vuosi sitten.
Se, kuka vaati multa vastausta, että minkä
takia mä olisin arvoton ja huonompi kun muut.
Se, kenelle mä en osannut antaa vastausta.
Se ihminen ja se keskustelu avasi portin,
josta lähdin kulkemaan kohti
nykyistä minua, nykyistä omanarvontuntoa,
itsevarmuutta ja rohkeuttani.

Enkä mä voi sanoin kuvailla sitä,
kuinka paljon sattui istua siinä kuuntelemassa,
kuinka niin tärkeä ihminen kertoo,
ettei rakasta itseään eikä pidä itseään minään.
Kuinka sydäntäsärkevää oli kuivata sen kyyneleitä
ja yrittää antaa edes pieniä hippuja sellaisia
samantyylisiä ajatuksia,
joilla se sai mut tajuamaan oman arvoni aikoinaan.
Tietenkin mulla oli aavistukseni näistä ajatuksista,
mä aavistelin niiden olemassaolon,
mutten uskaltanut tehdä omia olettamuksia.
Nyt ne on todellisia, eikä ole olemassa
yhtäkään keinoa, jolla voisin auttaa sitä ihmistä.

Enkä voi olla pohtimatta kaikkia niitä kertoja,
kun joku mun läheinen on kuunnellut
mun sanoja siitä, kuinka vihaan itseäni,
siitä, etten mä ole mitään eikä mulla ole arvoa.
Kuinka monta kertaa mä olen
aiheuttanut samanlaista
sydäntäsärkevää tuskaa mun läheisille.
Kuinka avuttomaksi siinä tuntee itsensä.
Mutten mä siitä voi syyttää itseäni,
ne on ollut mun todellisuus silloin,
niin kuin ne on hänellekin hänen todellisuus.
Ja niin kuin ne itsellänikin oli järjettömiä,
ovat ne hänelläkin.
Mutta tiedän, että siihen järjettömyyteen
on niin helppo uskoa ja jäädä jumiin,
eikä sitä osaa enää katsoa
tai nähdä muista näkökulmista.

Voin vain olla samalla tavalla kuin ennenkin
ja toivoa, että joku päivä hän näkee itsensä
sinä mahtavana henkilönä, kun hän on.
Sellaisena, joka potkii muita eteenpäin,
vaikka rämpisi itse jossain sekavassa paikassa
ja joka jaksaa olla aidosti ylpeä ja iloinen
muiden edistymisestä.
Sellaisen ei kuuluisi nähdä itseään
kasana virheitä tai epäonnistuneena ihmisenä.
Mitä sitten, vaikka onkin vähän rikki ja sekaisin?
Sellaiset asiat meistä tekee loppupeleissä
vahvoja, ne tekee meistä meitä.