-

Multa on kyselty, että onko syksy hankalaa aikaa,
enkä oo osannut vastata siihen, kun viime
vuodet ovat olleet samanlaista vuodenajasta riippumatta.
Kyllä mä silti muistan, kun syksyisin tunsin
itseni erityisen surkeaksi, kun muut aloittivat/jatkoivat
opintoja, enkä mä koskaan ollut siinä joukossa.
Vaikka mä odotin vuosia tätä hetkeä, tätä,
että pääsen itsekin opiskelemaan,
että pääsen tekemään muut ylpeiksi.
Kai se pahin vastustaja tuijottaa edelleen peilistä,
katsoo sieltä vaativasti ja kertoo, etten ole hyvä,
en ainakaan tarpeeksi hyvä.
Pitää olla paras ja kun saa erittäin hyvän,
eihän sekään riitä, pitää olla vielä parempi.
Ja vaikka tiedän miten nämä asiat menee,
tiedän että teen parhaani ja joskus enemmän,
joinain aamuina yritän hymyillä peilikuvalle,
mutta silti sieltä tuijottaa se vaativuus.

Vaativuus on ollut aina läsnä,
niin kauan kuin kykenen edes muistamaan.
Ja niin kauan kuin kykenen muistamaan,
olen yrittänyt päästä eroon siitä,
keinolla millä hyvällä.
Yrittänyt hallita vain yhtä asiaa kerrallaan,
mikä nyt luonnollisesti on päättynyt pakonmaisuuteen.
Ehkä oon vaan lähestynyt sitä väärällä tavalla,
yrittänyt kieltää ja päästä eroon siitä.

Tiedän, että kun mun on pakko tehdä jotain
oli se sitten iso tai pieni asia,
mun sisällä herää sellainen pienoinen jästi,
joka taistelee vastaan, en varmasti tee kun
tuolla tavalla käsketään.
Eikä sen tarvitse olla kuin esimerkiksi
"hei löysin tosi hyvän biisin, kuuntele se!"
Haista v@**!, kuuntele keskenäs.
Vaikka kyseessä siis olisi harmiton, ystävällinen mutta käskevä pyyntö,
mun mieli lähtee heti puolustuslinjalle.
Ja no, niin, en kai mä oo oikeen ikinä oppinut
puolustamaan itseäni.
Kun taas on kyse läheisistä, se sujuu ongelmitta,
vähän ehkä turhankin hanakasti.
Rajojen häilyvyys, sitä tää kai on.