Mua ei oo

Jotain minusta riippumatonta tapahtuu ja silti,

silti syytän itseäni, jossittelen ja ahdistun.

Ja vaikka kuinka järki tietää, ettei vika ole minussa, en osaa.

Toisinaan olo on ihan ok,

mutta suurimman osan ajasta taas jotain ihan muuta.

Tuntuu, että tulevaisuus on kuopattu, ettei elämällä ole enää mitään tarjottavaa, että olen tuhoon tuomittu.

Samalla kuitenkin tiedän, ettei elämä tähän kaadu.

Vaikka ehkä toivonkin, että kaatuisi.

Sä väsyit kylpyhuoneeseen

Tekisi mieli antaa olla, antaa kaiken olla,

en jaksa yhtään enempää,

enkä tätä, etten tiedä, koska helpottaa.

Temestaa on mennyt parina päivänä enemmän kuin viime kuukausina yhteensä,

vaikka mua pitäisi suututtaa eikä ahdistaa,

ahdistaa silti.

Ne vihaa, enkä tajua, että miksi,

ne puhuu pahaa, enkä haluaisi kuulla.

Jos vain pääsisin pois, ei olisi enää huolia, ei murheita,

joten miksen mä vaan voisi lähteä?