--

Tartuin terään ja jollain sairaalla tavalla oon ylpeä,
enkä edes tiedä, että mistä, ja toisaalta olen kaikkea muuta.
Hävettää, surettaa, inhottaa, miksi piti,
siitä on hiton pitkä aika, kun viimeksi olisin ollut näin tyhmä.

Kuitenkin sen jälkeen mä rauhotuin heti,
kaikenlisäksi pysyin loppuillan rauhallisena.
Aikoinaan se auttoi ehkä tunnin, jonka jälkeen ahdistus palasi.
Nyt se ei kuitenkaan palannut,
eikä ole palannut vieläkään.
Ja jollain sairaalla tavalla tulee hyvä olo,
kun näen jäljet.

En tajua, en ymmärrä, mitä hittoa tämä on olevinaan?

Luulin etten pysty, mut sit huomasin et voin

Oon aina, ihan aina tarvinnut muutaman päivän ajatteluun,

jos kohtaan jonkinlaisen vastoinkäymisen.

Reagoin voimakkaasti, liian voimakkaasti,

koko maailma tuntuu romahtavan --

yleensä menee pari päivää täysin lamaantuneena,

tuntuu siltä, että tästä ei enää selvitäkään.

Kuitenkin aina on selvitty.

selvitty pahemmistakin jutuista,

ei mua noin vain romuteta.

Kun vain jaksaa oikeasti hokea itselleen,

ettei syy ollutkaan itsessä, ei tällä(kään) kertaa.

Eikä edes pelkkä hokeminen auta,

vaan se pitää ihan oikeasti iskostaa päähänsä.

Vaikka se yritetäänkin viedä ihan liian usein pois,

mun vaan täytyy näyttää, että mistä mut on tehty.

"Ne sanoo et pysty, et voi, ei kannata."

Pystyn, voin ja kyllä kannattaa,

ei mua niin vaan lannisteta.

Päästä mut pois

Muhun sattuu niin saatanasti, tuntuu siltä,
kun mut ois revitty tuhansiksi pieniksi palasiksi.
Enkä mä ihan oikeasti jaksa enää uskoa, että kukaan,
tai mikään saisi mua enää kokonaiseksi.
Oon menettänyt tai ainakin menettämässä uskoni,
ihan kaikkeen ja kaikkiin.

Helki salpaantuu, sydän hakkaa, oksettaa,
sattuu niin saatanasti rintaan -- ja mä tiedän,
ettei mitään ole fyysisesti pielessä.
Voiko jumalauta henkinen tuska tuntua luissa asti?

Tekee mieli itkeä, huutaa, raivota, paiskata tavaroita,
mutta mihinkään en kykene, oon niin hiton turta.
Ja sitten pitäisi näyttää että, hei, ei mua haittaa,
ei saa näyttää heikkouttaan, pitäisi olla niin kuin ei tuntuisi missään.
Vaikka todellisuudessa mä oon enemmän rikki kuin koskaan.

Enkö mä ansaitse edes anteeksipyyntöä?
Tai ansaitsenko mä sen, että mun tunteilla pelleillään,
ansaitsenko tosiaan?
Koko elämäni oon ollut niin saatanan kiltti,
sinisilmänen, hyväuskoinen.
Enkä mä enää vittu jaksa tätä paskaa,
mutta en mä voi luonnettani muuttaakaan.

Tää tuska on sanoinkuvaamattoman järjetöntä.
Ja tällä kertaa en edes voi muuttaa asennetta,
tai mitään muutakaan, on vaan aika,
jonka pitäisi parantaa haavat.

Just give me a reason

Pelko, se on yhä edelleen osa elämää,
mutta ehkä ainakin osittain muuttanut muotoaan.
On niin monta asiaa, mitä pelätä,
on menettämisen pelko, on pelko terveydestä, omasta ja toisen.
Tuntuu, että kaikki nää huolet repii mut palasiksi,
tekee hulluksi, rasittaa.
En osaa avata asioita sen enempää,
tiedän, että pitäisi, edes kirjoittamalla, mutta oon niin hiton huono tälläisissä asioissa.

Outoja kipuja, ramppaamista lääkäreillä, tutkimuksia,
odottelua, mitään ei kuitenkaan löydy.
Google - maailman pahin vihollinen, kun on kipuja,
siellä pyöriminen kun ei yhtään saa ainakaan rauhoittumaan.

Sitten on tämä herrasmies, on oma masennus, on tietoa,
on myös merkkejä, merkkejä siitä, ettei kaikki ole hyvin.
Oli arpia kädessä, oli kaikki ne puheet,
kuinka elämä kyllästyttää, on kyllästynyt omaan itseensä,
ei saa nukuttua, mielialat vaihtelevat..
Yrittää kai tavallaan sulkea kaikki - tai mistä hitosta minä tiedän,
mutta ainakin minut pois.

Ainakaan ikinä aikaisemmin ei ole tahtonut näyttää heikkouksiaan,
ei varmasti tälläkään kertaa - mutta siinä kohtaa astuu mukaan avuttomuus.
En tiedä, että mitä hittoa voisin asialle tehdä,
perääntyäkö vain vähin äänin,
ettei ainakaan itseeni sattuisi,
tai sattuisi, mutta ei ehkä niin kovaa,
tai hiton kovaa kyllä, mutta..

Hukassa.
Sitä mä oon.

Joko sä haluat tai sä katoat

Pelko, sille on yhtäkkiä suotu kauhean iso rooli elämässäni,
välillä se puskee päälle kauhean voimakkaana,
niin voimakkaana, että oikeasti sattuu.
Enkä edes ole täysin varma, että mitä konkreettisesti pelkään,
vaikka toisaalta kyllä tiedän, että se on menettämisen pelkoa.
Ei tarvita kuin muutama sana, että pelko katoaa,
mutta toisinaan niitä sanoja saa odottaa liian kauan,
niin kauan, että pelko ruokkii itse itseään ja, no,
silloin yleensä tekisi mieli luovuttaa.

Zombie

On otettu askelia taaksepäin, kaivettu kuoppaa,
tiputtu sinne johonkin pohjalle.
Ja musta tuntuu, ettei mulla ole voimia kivuta takaisin ylös,
tässä kun on tapahtunut niin paljon kamalia asioita.
Mut on imetty kuiviin, mulla ei ole voimia,
kaikki mitä haluaisin tehdä, on pysyä peiton alla,
ehkä hengittää, ehkä ei, en tiedä.

Yksi on sairaalassa, enkä tiedä, että miksi,
tälläisinä hetkinä mielessä pyörii,
että miksi tähän piti ryhtyä,
että miksi tämä on niin vaikeaa,
että miksen vain voisi olla toisen tukena sielä?

Ja kun mä olen tälläistä huolehtijatyyppiä,
tuntuu, että sekoan, vaikka muut yrittävät rauhoitella.
Ja kun tässä on vielä niin paljon muutakin,
tiedän, että sekoan.