On otettu askelia taaksepäin, kaivettu kuoppaa,
tiputtu sinne johonkin pohjalle.
Ja musta tuntuu, ettei mulla ole voimia kivuta takaisin ylös,
tässä kun on tapahtunut niin paljon kamalia asioita.
Mut on imetty kuiviin, mulla ei ole voimia,
kaikki mitä haluaisin tehdä, on pysyä peiton alla,
ehkä hengittää, ehkä ei, en tiedä.
Yksi on sairaalassa, enkä tiedä, että miksi,
tälläisinä hetkinä mielessä pyörii,
että miksi tähän piti ryhtyä,
että miksi tämä on niin vaikeaa,
että miksen vain voisi olla toisen tukena sielä?
Ja kun mä olen tälläistä huolehtijatyyppiä,
tuntuu, että sekoan, vaikka muut yrittävät rauhoitella.
Ja kun tässä on vielä niin paljon muutakin,
tiedän, että sekoan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti