ovikellon soidessa ja mä siirryn seuraamaan
tilannetta ikään kuin seuraisin elokuvaa.
Näen itseni mytyssä sohvan nurkassa,
näen tyhjän katseen ja mielen,
joka yrittää suojella ihan kaikelta.
Yö vietetään valvoen, puhutaan, muistellaan,
nauretaan, itketään ja hoetaan samoja asioita.
Mieleen palaa kaikki painajaiset,
joissa sä nouset haudasta,
kuinka joku koditon on vallannut hautasi
ja kaikki muut unet, joita silloin näin.
Ensimmäinen päivä, ensimmäinen elokuva,
ensimmäinen kuukausi, kesä, juhannus,
joulu ja huomenna ensimmäinen vuosi
sen jälkeen, kun oli sun aika lähteä.
Palaat mieleen toistuvasti, en saa mitään
pois enkä varsinkaan sitä, etten ehkä
koskaan saanut käsiteltyä kuolemaasi kokonaan.
Sitä, etten pystynytkään auttamaan,
en osannut pelastaa.
Mikään, mitä tein, ei riittänyt.
Kuolemaasi ja elämääsi ennen sitä,
siihen kaikkeen liittyy edelleen kipeitä haavoja,
jotka eivät ole vieläkään arpeutuneet.
Silloin kuvittelin, että käsittelin kaiken,
vaikka todellisuudessa paljon oli myös
todellisuuden pakenemista.
Sitä samaa, mitä sä teit, sitä samaa,
joka lopulta vei sulta hengen.
Ikävä on, ei enää samanlainen,
ei enää päivittäistä tuskaa,
ei samanlaista kipua tai surua,
mutta lähestyvä vuosipäivä sai kaikki nämä
tunteet taas pintaan.
Toivottavasti sulla on hyvä olla siellä jossain.
