Mun elämästä on kadonnut ihmisiä, toki osittain omasta tahdosta. Multa kysyttiin terapiassa "mitä sä menetät, jos et enää oo niiden kanssa?" Se tavallaan herätti mut, aloin miettimään, että oonko mä koskaan edes ollut osa sitä porukkaa? Se oli sitä, että mä menin ja istuin hiljaa, kuuntelin muita, toivon, että ilta olisi jo ohi.
Joo, se oli myös osittain sitä omaa pahaa oloa, mutta siinä porukassa mä en ollut mitään. Mä olin se omissa ajatuksissaan oleva tyttö, jolla ei ollut työpaikkaa, eikä koulutusta. Kun mä näin paria niistä pitkästä aikaa, mä kerroin mun uudesta työstä. Mä kerroin sen, koska halusin todistaa, että kyllä mäkin pystyn johonkin. Muille mä oon kertonut siitä syystä, että oon ollut hiton ylpeä itsestäni.
Kun on löytänyt itsensä, sen omituisen höpöttäjän, joka olin ennenkin, en enää halua olla seinäruusu. Mä uskallan puhua ihmisille, mä uskallan kertoa mielipiteeni, mä uskallan olla äänessä. Mä kerron typeriä vitsejä ja naureskelen niille vaikka yksin. Mä voin sanoa moista lähtien kaiken sen kummempia miettimättä.
Joskus on vaan tehtävä päätöksiä, mitkä ei ehkä ole sieltä helpoimmasta päästä. Ja niin, kyllähän se niin nähtiin, eroat ryhmästä, jossa olet ollut pienen ikuisuuden. Kysyikö yksikään yhtään mitään, ei kysynyt. Kyllä se ehkä vähän nakersi alkuun, mutta nyt, kun huomaa, ettei elämä ole yhtään sen hullumpaa ilman sitä, päinvastoin.. ei enää.
