Sekavuuskompleksi

Tänään oon istunut kännykkä kourassa,
sulle kirjottaminen on ollut
vähemmän kuin hiuskarvan varassa.
Joku mun sydämessä ei tahdo
uskoa tai muistaa niitä kauheuksia,
mitä mä yli puoli vuotta kestin.
Kun sä sanot rakastavasi,
mä haluaisin kertoa, että niin mäkin.
Ei se katoa, ei kai vielä aikoihin.
Mutta tänään mun sydän tahto,
se tahto osoittaa mulle jotain ihan uutta.
Jotain paljon tärkeämpää.
Se rakkaus mikä mussa on,
rakkaus sua kohtaan, se on järjetön.
Sen ei pitäisi olla, se ei saisi olla.
Ei sua kohtaan, eikä ketään muutakaan
kohtaan, ei ennen kuin mä olen oppinut
rakastamaan itseäni yhtä lailla.

Mä kuvittelin, että kun revin kaikki kuvat,
lentoliput, kaikki muistot ja poltin ne,
silloin luulin, että päästin irti.
Mutta en mä todellisuudessa ollut
silloin vielä valmis siihen.
Varmasti se oli ainoa oikea ratkaisu,
ettei ne enää fyysisesti kummittele.

Huomenna mun haavat revitään auki,
mulla on nyt jo haavoittunut olo.
Haluan vain paeta, piiloutua, sulkeutua,
rakentaa muurin ympärille.
Jostain kumpuaa ajatus, että kun
huomisesta selvitään,
sen jälkeen ei tarvitse enää.
Huomisesta kun selvitään,
sen jälkeen voin alkaa elää.
Voin vahvistaa sitä rakkautta,
mistä mun sydän vihjasi tänään.
Sitä rakkautta itseä kohtaan.

En jaksa enää olla paska.
En jaksa enää vihata peilikuvaa.
En jaksa enää moittia kaikesta.
En jaksa enää tyytyä.
En jaksa enää ajatella muiden mielipiteitä.

Mutta mä tarvitsen huomisen,
mä tarvitsen haavojen auki repimisen,
että ne voi lähteä eheytymään.
Että mä voin eheytyä.

Missing

Viime päivinä mut on vallannut
suunnaton ikävä, se on puristautunut
ympärille, eikä se halua hellittää.
Kyllä edelleen muistan jokaisen
iskun sekä jokaisen loukkauksen,
mutta muistan myös sen toisen,
rakastavan, hellän puolen.
Ja kyllä, tiedän, ettei tämä jälkimmäinen
puoli ollut todellinen,
vaan pelkkää näytelmää.

Pää on mössönä nyt muutenkin,
kaikenlaista taas meneillään.
Enkä tiedä tänäänkään,
että miten päin pitäisi olla.

Almost lovers

Kun se yrittää ottaa yhteyttä,
mun sydän huutaa kovempaa,
kuin aikaisemmin.
Joudun tekemään hirveästi töitä
sen eteen, etten unohtaisi,
että kaikki on vain peliä sille.

Ja sitten on yksi, joka on valmis
heittämään monen vuoden ystävyyden
muutaman kuukauden tutun takia pois.

Ja mä oon enemmän hajalla
kuin koskaan,
en ehkä samalla tavalla,
mutta kuitenkin.

Saisinko mä vaan kadota?

Äh

Kun sä vessassa huudat hädissään,
että sä et voi jättää mua, et voi
jättää mua yksin ja itket,
hetken mä kuvittelen, ettet sä halua
oikeasti menettää mua.
Kun mä vilkaisen sua, tuijotat
omaa peilikuvaasi ja jatkat saman
hokemista edelleen.

Siinä vaiheessa mä tajusin,
ettet sä välitä kenestäkään muusta,
kuin itsestäsi.
Ehkä sä et halunnut menettää mua,
mutta sillä ei ollut mitään tekemistä
tunteiden, rakkauden kanssa.
Sä olit puolisen vuotta pitänyt mua
otteessas, pelinappulanasi, talutushihnassa.
Ja kun sä tajusit, että mä tajusin,
että millainen ihmishirviö sä olet -
sä pelkäsit, että menetät vallan.

Mä en osaa päättää, että mikä on pahinta.
Se, että ihminen, jota rakastin yli kaiken,
pahoinpiteli mut. Vai se, ettei sen tunteet ollut koskaan aitoja. Se, että mä uskoin siihen ja sen sanoihin. Se, että mä uskoin voivani parantaa kaiken. Se, että sillä luultavasti on jo seuraava uhri kiikarissa. Se, millaisia tarinoita musta keksitään seuraavalle uhrille.

Pää hajoaa.

Valkoinen käärme

Sain tehtävän kirjoittaa tapahtumista
niin yksityiskohtaisesti kuin muistan.
Kynä jättää sanoja paperille,
mieli palaa siihen hotellin huoneeseen.
Yhtäkkiä olo on alistunut, avuton.
Mitä enemmän sanoja ilmestyy,
sitä enemmän olo muuttuu pahaksi.
Keho on ikään kuin hälytystilassa,
tuntuu kuin olisi monta kättä repimässä
eri suuntiin, kuin joku istuisi rinnan
päällä, niin, ettei hengittäminen onnistu.
Kyyneleet valuu poskilla ja mä vaan
niin toivon, että kaikki loppuisi.

Sanoja ei enää tule, mieli hyppii hetkestä
toiseen, yritän edetä järjestyksessä,
mutta kun en mä muista.
Yhtäkkiä joudun käyttämään kaikki
voimat siihen, että pysyisin tässä hetkessä,
omassa huoneessa, turvassa.
Niin sekavaa, jostain syystä haluan
satuttaa itseäni, satuttaa lyömällä.

Sitten, ihan yhtäkkiä,
mut valtaa outo tyyneys.
Itku loppuu kuin seinään,
keho tuntuu rentoutuneen.
Hengittäminen on helppoa.
Asia unohtuu tyystin.

Mitä mulle tapahtuu tai on tapahtumassa?

Angst

Kun mä lähdin alkuvuodesta,
olin niin onnellinen, että pääsin pakoon,
pakoon tätä elämää täällä.
Jotenkin ajattelin, että siellä oon turvassa,
siellä mikään ei voi pilata mitään.
Sit kun mä tuun takas, hakattuna,
eronneena, paskana..
Täällä kohtaan saman paskan,
tällä kertaa sitten vielä pahempana.
Enkä voi käsittää, oon ollut monen monta
vuotta, toinen vasta muutaman hetken.
Ja silti, toinen tuntuu menevän etusijalle,
ja mä oon totaalisen kyllästynyt.

Eikä mulla oo enää pakopaikkaa,
eikä mulla oo enää ketään,
kelle voisin itkeä, että muutan sinne,
enkä palaa tänne enää koskaan.
Tuntuu, ettei mulla oo enää ketään.

Now and later

Jos mä oisin jäänyt tai jos mä oisin päästänyt sut takaisin siihen huoneeseen, oisiko mua enää? Oon miettinyt kuolemaa viime aikoina paljon, hyvin paljon. Yksi sana enemmän tai yksi vähemmän, niin se olisi mut kohdannut.

Sinä kyseisenä päivänä mä nukuin, paljon. Mä aattelin, että jos nukun, niin en voi aiheuttaa riitaa. Koska kaikkihan oli aina mun syytä. Jos sä myöhästyit sovitusta ajasta, se oli mun syytä. Vaikka sä olit tulossa hakemaan mua. Sä et sietänyt ajatusta, että huomio olisi ollut kenessäkään muussa, kuin sussa.

Ja niin vaan oli sitten se nukkuminenkin väärin. Mulla oli joku toinen. Niin, missä, mun unissako? Ja kun sä aloit juomaan kaljaa, mä tiesin, että nyt se on menoa. Yritin päästä nukkumaan, että pääsisin helpolla. Mutta ethän sä sitä sallinut.

Edelleen kaikki on todella sekavana päässä, sen yön kulku on hämärän peitossa. Mä muistan paloja sieltä ja paloja tuolta. Jos ne pitäisi laittaa aikajanalle, en kykenisi. Se alkoi kai puolen yön aikaan. Ja loppui seitsemän aikaan aamulla.

Välähdyksiä. Sä mun päällä, nyrkki koholla. Sä mun päällä, käsi painaa mun kurkkua. Sun punoittavat silmät, isku. Katseen kääntäminen takas, uusi isku. Yritän nukkua, sä kiskot mua ylös. Sä painat mua ikkunaa vasten, käsivarsi kurkulla. Sä kaljapullo koholla. Minä kädet sun olkapäillä, kerron rakastavani, yritän saada sen loppumaan. Sä tartut ranteista, väännät. Isku takaraivolla, silmissä pimenee. Isku naamaan, silmissä välähtelee, päässä pyörii.

Miten tälläistä pitäisi käsitellä, en mä osaa, en mä pysty.

et pääsisit mut taas maahan pudottaa

Kun sä keksit keinon laittaa viestiä,
kun mun näytöllä lukee, kuinka sä
ikävöit ja rakastat, aina ja ikuisesti.
Sillä saatanan hetkellä mun sydän
sirpaloituu entisestään,
joku istahtaa mun rinnan päälle,
yhtäkkiä on vaikea hengittää.
Ja mun silmissä vilisee ne kaikki
hyvät hetket, ne katkeransuloiset.
Kun mä luulin, että rakkaus on
lauhtunut, että vähän väistynyt,
se nostaa päänsä pinnalle
ja yrittää napata mut mukanaan pohjalle.

Mun elämä on nyt hirveässä pisteessä,
sellaisessa pimeässä pisteessä.
Mikään ei oikeasti jaksa kiinnostaa,
mutta mä yritän hiton kovaa taistella
vastaan, etten mä vajoaisi.
Ettei koko elämä hajoaisi,
tai hajallahan se jo on, mutta että
saisin sen takaisin kokoon.

Olo on periaatteessa todella ahdistunut,
mutta samanaikaisesti turta.
Mä haluaisin huutaa, kiljua, itkeä,
raivota, paiskoa tavaroita,
mutta samanaikaisesti olla vaan.
Tyytyä tähän saatanan paskaan.

Haista

Oon ollu pahoillani, kun olen vastannut
miespuolisen ystäväni viestiin,
olen ollut polvillani sun edessä,
rukoilemassa anteeksiantoa.
Oon itkenyt lohduttomasti,
katsonut sun tyhjiä silmiä,
kertonut kuinka paljon rakastan.
Oon joka ikisen iskun jälkeen katsonut
sua syvälle silmiin.
Mut on revitty ylös sängystä,
mua on riepoteltu pitkin huonetta,
painettu vasten ikkunaa.
Mä oon kattonut sua silmiin,
kun sä painat kättäsi kurkulleni.
Oon ollut alistettuna,
hakattuna, nöyryytettynä,
häpeissäni, pahoillani.
Kaikki tämä, koska miksi?
Koska mun sydän on puhdas,
mä olen kiltti, enkä tahdo uskoa pahaa.
Koska jokaikinen nurkka mun
sydämestä rakasti sua.