Älä pelkää

Yksityinen numero.
"A täs moi"
Ja siinä kävi just niin kun mä kuvittelin,
aina sillon kun mä kuvittelin.
Alkuun kävin paljonkin pääni sisällä
läpi sitä, miten the puhelu tulisi menemään.
Jossain vaiheessa luovuin niistä ajatuksista,
se ei ollut enää sisäänrakennettua,
en halunnut uhrata ajatustakaan.
Luovutin tai ainakin halusin,
vaikka edelleen on A'n tyyny
ja edelleen lasken päiviä,
tai oikeastaan viikkoja.

Yksityinen numero ei herättänyt mitään.
Jostain syystä puhelin oli äänellisellä
ja olin jo tekemässä lähtöä, takki päällä.
Puhelin soi taskussa ja se ärsytti,
mutta mielessäkään ei käynyt, että se voisi olla.
Voisi olla mun häkkieläimeni.
Jouduin ottamaan tukea keittiön tasosta,
valahdin lattialle slaavikyykkyyn.
"Mitä vittua, mitä helvettiä",
hoeskelin kerta toisensa jälkeen.
"en oo aikasemmin päässyt puhelimen ääreen,
on ollut vähän säätöä."
Kuulen sen maailman ihanimman äänen,
sen äänen, joka rauhoittelee mua,
vaikka sen pitäisi mennä päinvastoin.
"yritä hengittää, ihan rauhassa."
Sydän hakkaa tuhatta ja sataa,
pitelen kiinni rinnasta ja yritän hengittää.
"onks tää ees todellista",
saan soperettua johonkin väliin ja sä vakuutat,
ettei tämä untakaan ole.

"Eiks saa soittaa?"
"Saa! Tai oikeestaan pitää."
Ja saan lupauksen huomiselle,
että soitto tulee, pidempi, kun on aikaa.
Ootko hereillä puol kahdeksalta,
haluaisin kertoa että en, mutta aijon olla.
Tietenkin aijon.

Puhelu kesti alle kaksi minuuttia, 1 min 48 s,
mutta se tuntui elämää pidemmältä.
Ei huonolla tavalla, siihen vaan mahtui paljon.
Paljon tunnetta, tunteita.
Hämmennys, järkytys, helpotus, lämpö.
Epätodellisuus ja ripaus intoa, onnea.
Päälimmäisenä kai helpotus,
kaikki se viha on tiessään,
se raivo ja inhotus.
Enkä mä edes saanut kysyttyä, 
että miten menee, kuinka sujuu, miten voit.
Voitko hyvin, onko kaikki hyvin.
En saanut kerrottua työharjoittelusta,
en ajokortista, en kysynyt, että missä hän
edes tuomionsa istuu.

Puhelun loputtua mieleen juolahti heti
miljoona asiaa ja kerta toisensa jälkeen
jouduin muistuttamaan itseäni,
etten mä voi laittaa viestiä perään.
En voi pyytää anteeksi, etten kysynyt.
En voi pahoitella järkytystäni,
enkä kertoa ikävästäni.
Tai tietenkin voin, mutta se on yhtä tyhjän kanssa, 
viestit eivät häntä tavoita.
Nyt voin vain toivoa, että hän todella soittaa
ja kerätä kaikki voimani, että pystyn puhumaan
asioista ääneen.

62%

Tällä viikolla oon halunnu työntää pois
ja tavallaan koko tämä koulusta siirtyminen
on mahdollistanut sen.
Sitä ei ole tarvinnut tehdä aktiivisesti,
se on käytännössä vain tapahtunut,
kummankin puolelta.
Ja kun oli mahdollisuus aktivoida se,
ruveta vittumaiseksi kusipääksi,
toiminkin täysin uudella tavalla.
Kirjoitin viestejä pelosta,
kysyin, että eihän hän katoa.
"Kiitos, että oot mun elämässä"
Ja vaikka tekikin mieli piiloutua,
vähän hävetti herkistelyt,
löysin itseni siltä turvalliselta sohvalta,
jossa me tällä kertaa tehtiin psykopaattitestit
ja puhuttiin täysikuusta.

Tää viikko on ollut täynnä kaikkea mahdollista.
Väsymystä, pelkoa, ahdistusta.
Oon halunnut sulkeutua,
paeta, rakentaa muurit.
Mutta oon myös tuntenut valtavaa lämpöä,
kun oon sanottanut ääneen sitä kaikkea
ja käynyt ihania keskusteluja.
Oon saanut työtarjouksen ja ajellut,
nähnyt ihmisiä ja oppinut paljon.
Saanut kehuja, kiitosta, positiivista palautetta.

Taas oon täynnä onnea,
vaikka alkuviikko näyttikin pahasti siltä,
ettei onnea ole lähimaillakaan.

Kukaan ei tiiä mihin tuulet täällä kuljettaa

"Sä olit aika vittumainen eilen"
on ne sanat, jotka kaivertaa kerta toisensa
jälkeen, iskee kuin veitset.
Eikä vain ne sanat, vaan se, kun tiedän
niiden olevan totta, enkä haluaisi
niiden olevan totta.
En tiedä, että mikä mussa on vikana,
mikä asetus mulla napsahtaa välillä päälle.
Näen ihmiset uhkana - yleensä ne,
ketkä ovat päässeet lähimmiksi,
ne, ketkä merkitsee mulle eniten,
kenen en tahtoisi koskaan katoavan.

Ja mä vihaan tietää sen, että anteeksipyynnöt
eivät merkitse mitään, jos tarpeeksi
monta kertaa kuluttaa niitä,
mutta aina on kuitenkin seuraava kerta,
kun jälleen toimii idioottimaisesti.
Ja mä vihaan myös sitä,
kuinka ihmiset silti ovat ihania,
kuinka he aidosti haluavat tietää,
että mikä on hätänä, voisivatko he auttaa.
Ja tämänkin usein tajuaa vasta jälkikäteen,
silloin, kun oma käytös ahdistaa jo valmiiksi.

Ja sinä, saat musta esiin puolia, jotka ovat
ennen olleet visusti piilossa.
Kun mua pelottaa, kauhistuttaa enkä
usko itseeni ollenkaan,
joku sussa saa mut ylittämään, kiertämään
kaikki ne typerät ajatukset.
Istut vieressä tyynenä, kun mä panikoin,
että miten peruutetaan,
lupaat olla mun silmät, kerrot, että
hyvinhän se sujuu, vaakutat, ettei ole mitään hätää.
Sä et naura, et vitsaile, et virnuile.
Etkä luo muhun minkäänlaista paniikkia
vaan päinvastoin, kytket sitä pois.

Enkä voi lopettaa murehtimista,
että mitä mä annan sulle?
Miksi olet yhä siinä?

Minä 2.0

Mun sydäntä ei lämmitä se, että saavut
huoneeseen ja moikkaat muut nimillä.
Eikä se, että toinenkaan ei huomaa,
se, kenen kanssa jaoimme vuodet.
Eikä mun sydäntä lämmitä sekään,
että mä pysyin vahvana, en sulkeutunut
tai piiloutunut kuoreeni.
Eikä se, että he poistuivat suunnilleen
tunnin jälkeen ja minä jäin.
Mutta mun sydäntä lämmittää ne sanat,
joita sain pitkin iltaa,
huomiot, uudenlainen yhteys ihmisiin.
"susta on tullut mukava ihminen"
"ei se ollu todellakaan sun syytä"
"ihanaa, että oot päässyt eteenpäin"

Naurua, iloa, yhdessäoloa, kakkua.
Ja vaikka mua pelotti, vaikka mua kauhistutti,
mä en hajonnut, en sulkeutunut.
Aamulla herätessä olin yhä täynnä onnea,
eikä mun tee mieli työntää ketään pois.
Muistelen eilistä hymyillen,
muistelen sanoja, niitä ihmisiä.
"voisitko sulkeutuu, olla taas oma ittes?"
"tällänen mä oon nykyään"
Mulle uskalletaan jopa vittuilla nykyään,
muutkin kun Tyttö ja se on ihanaa.
Ei mua saa päällystää pumpulilla,
kohdella posliiniesineenä.

Torstaina sain kuulla ihmeellisiä sanoja,
"Oot tosi itsevarma ja määrätietonen."
Asia, mitä olen tavoitellut 13-vuotiaasta
lähtien, tehnyt töitä sen eteen,
joskus enemmän ja joskus vähemmän.
Aina kuitenkin pakonomaisesti.
Nyt, kun on alkanut vaan elämään,
oon saavuttanut sen, huomaamattani.
Ja se tuntuu helvetin hyvältä.
Ihan saatanan hyvältä.

Never asking why

Kuvittelen, ettei mua haittaisi,
että pystyisin jatkamaan elämääni normaalisti.
Kuitenkin hiivit mun uniini,
niissä sulle tapahtuu kerta toisensa jälkeen
kamalampia asioita.
Yritän olla muistelematta meidän
viimeistä yhteistä yötä,
sinun viimeistä vapaata yötä,
jonka nukuit mun sängyssä,
mun vieressä, mun lähellä.
Sun pakattua laukkua tai meidän aamua,
mun aamuista kiukuttelua.

Pitkään pidin "tyynysi" käyttämättömänä,
yritin säilyttää tuoksuasi siinä ja peitossa.
Yritän olla palaamatta siihen bussipysäkille,
koska en kuitenkaan pysty muuttamaan sitä.
Halaus ja pusu, aivan normaalisti,
"nähdään taas" ja siinä uskossa mä olinkin.
Yritän olla miettimättä sun huolta
"mitä jos joudunkin heti sisään"
ja mun typeriä vakuutteluja, että eihän
se voi olla niin. Miksi mä niin hoin?
Yritinkö uskotella sitä itselleni vai sulle,
jotain asiaa, mistä en tiedä hevon helvettiä?
Luultavasti itselleni. Mutta tiesitkö sinä?

Tulitko hakemaan jotain voimaa,
viimeistä kertaa ennen lukkojen taakse joutumista?
En tiedä, että pitäisikö mun olla vihainen,
peloissani, surullinen, hämilläni vai mitä.
Ei ole olemassa mitään saatanan
käsikirjaa "miten tuntea, kun tärkeä ihminen
joutuu vankilaan."
Eikä mulla ole kokemuksia,
Mulla ei ole mitään saatanan hajua,
että miten mun pitäisi tuntea.
Mitä mun pitäisi sanoa, mitä mä edes
voin sanoa. Ja mä tunnen oloni niin
vitun typeräksi, kirjoittelen sulle viestejä,
mitkä ei edes tule perille.
Ei oo olemassa mitään helvetin normeja,
joita mä voisin googletella ja toimia
niiden mukaan.

Enkä mä saatana pysty kertomaan kenellekään,
miten mä voisin kertoa,
että no, se yks kusipää joka kohteli mua
huonosti, ollaankin oltu yhteyksissä koko ajan,
ainakin aina silloin tällöin.
Pari viikkoa sitten se kävi mun luona
ja meillä oli ihan saatanan ihanaa,
ja sit saatoin sen torstaiaamuna bussiin
ja hetkeä myöhemmin se joutui vankilaan.
Ei tää oo jumalauta todellista,
ei aivot voi käsittää tällästä järjettömyyttä.
Ei kukaan voi, en mä voi, ei kukaan.

Ja mä luulin, ettei se häiritsisi, ettei se sattuisi,
etten mä murehtisi sitä,
mutta kun sut saatana joka ikinen yö
tapetaan mun unissa,
mä en tiedä enää, että mikä on totta.
Enkä mä kuullut susta, viikko vierähti,
joka vitun ikinen päivä ja ilta mä odotin,
että milloin tulee soitto,
millaisesta numerosta se tulee,
mitä siellä sanotaan vai kuulenko mä suoraan
sun äänen.

Ja välillä mulla tulee olo, että oispa ne unet
totta ja jossei ne ole, niin voisin tehdä sen itse.
Ja sitten on paha olo, on huono omatunto,
että miten voin edes miettiä sellaista.
Ja mun pää räjähtää,
mun sydän huutaa.