-

Temestaa, serenasea, lääkkeitä, lääkkeitä.

Puukko, veitsi, sheiveri, teriä.

Nyrkki, jotain, ihan mitä vaan, kipua.

Tahdon satuttaa,

tahdon pois,

tahdon kuolla.

.

.

.

.

Päästääkää

mut

pois

kiitos

!

Tarvitaan ydinpommi et jengi herää

On niin saatanan huono olla, en tiedä miten päin pitäisi,
ei oo hyvä näin eikä noinkaan. Jos mä voisin - voisinkin - mä menisin, mutta miksi olen niin nössö luuseri, etten uskalla?
Jos tuosta vain vähän viiltäisi, tai tuolta hakisi muutaman napin liikaa.
Mutta enhän mä voi, eikä ne edes ole mun ulottuvilla tällä hetkellä,
Jos mä poltan tupakalla, takavarikoidaankohan ne?
Nyt vain on niin toivoton olo, pakko aiheuttaa kipua, pakko tuntea sitä.
Että tuntisi edes jollain tavalla elävänsä.
-
-
VITTU mä haluan kuolla

All those motherfuckers

SAANKO MÄ LYÖDÄ, HUUTAA, JOTAIN, IHAN MITÄ VAAN

oon ihan saatanan raivoissani, en edes muista koska viimeksi oisin tuntenut näin syvää raivoa.

Vihasena ei saisi kuulemma tehdä päätöksiä,

mutta kyllä mä nyt taidan silti tehdä.

Ei tästä kirjottamisesta tuu yhtään mitään tälläisenä olotilana,

jätän tän nyt vaan tähän.

I just can't seem to get out this slump

On olo, eikä se todellakaan ole hyvä, ei edes sinne päin.
Tuntuu että joku yrittäisi puristaa keuhkoja kasaan,
ahdistus kasvaa minuutti minuutilta suuremmaksi,
päässä pyörii terät, lääkkeet, poispääsy, satuttaminen.
Johonkin tyynyyn mä sain mumistua Rakkaalle, ettei nyt kaikki ole hyvin, että haluan pois.
Se tuo hyvää hyvyyttään temestaa ja hetken kaikki tuntuu selkeämmältä,
mutta ei se mikään ihmepilleri ole, niinhän se ahdistus vaan tekee taas tuloaan.



Erehdyin luulemaan, että tää suo oli tässä, ylös tultiin ja selvittiin,
mutta niin, olenpa minä taas helvetin tyhmän ajatuksen päähäni istuttanut.
Viillä, viillä kovaa, syvemmälle, valtioon, kuole, kuole paska, kuole.
Niin. Niin ne sanoo (pään sisällä vai ihan oikeasti, en tiedä, en.)

It’s all because of you

Tuntuu niin helvetin pahalta, että muut tekee kaikkea,

mä istun kotona vailla koulutusta ja työpaikkaa,

olen säälittävä, arvoton, paska.

Terät huutaa mun nimeä, mutta mä en jaksa edes viiltää.

Mä näen sen miehen uudestaan ja uudestaan kotipihallani enkä mä pysty lopettamaan tätä vainoharhailua.

Se varmasti tietää, se varmasti on täällä kostamassa.

Älä jatka eteenpäin jos et halua lukea raiskauksesta.

-

-

Se tönäisi mut sohvalle,

mä tunnen sen voimakkaan otteen mun olkavarsissa,

"mitä mä teen - mitä mä teen - mitä mä teen" ajattelen

ja tunnen sen polttavan katseen - 

ja tunnen sen repivän mun housuja -

"ei saatana en mä voi tehä mitään" ajattelen

ja kyynel valuu kasvoja pitkin.

Ja vieläkin, oon likainen,

saastainen.

-
-

Mutta mullapa on kirja, jossa on kauniita sanoja, sain sen Tytöltä ja rakastan sitä (kirjaa - ja niin, Tyttöä myös.)

Milt tuntuu elää, ku kaikki sua kuumottaa?

Mua oksettaa Saatana ja se, kuinka se on tullut kavereiksi mun tuttujen kanssa, miten, miksi, mitä ne puhuu musta - aivan varmasti jotakin.
Yksi päivä parkkipaikalla oli mies, joka oli myös Saatanan luona silloin aikoinaan.
Mitä vittua se mun kotiparkilla tekee?
Oon vainoharhanen, en mä tajua, pelottaa vaan koko ajan ja oon ihan varma, että nyt se on päättänyt tehdä lopun musta.
Kaupassa mä säpsähdän jokaista miestä, piiloudun hyllyjen väliin ja yritän olla nopea.
Mitä vittua tää on olevinaan?



Ja sitten mä viillän,
yhtä ei tunnu kiinnostavan,
elän raiskauksen mielessäni yhä uudestaan ja uudestaan,
säpsähdän jokaista kosketusta,
en saa nukutuksi tai jos saan, nään hirveitä unia.
Ahdistaa pelottaa masentaa.
Mustaa harmaata synkkää.
Päästäkää mut pois.

Kipua, pelkää en, siedän sitä, tiedän sen

On taas se aika vuodesta, kun ulkona on mustaa, synkkää, harmaata,

se, tai kai ne muut asiat vetää mielen samanlaiseksi,

mä tuijotan terotinta ja toivon että olisin yksin.

Riitoja, pelkoa, itsevihaa, pahoja sanoja, pahoja ajatuksia, todella pahoja.

Jos mä kuolisin -

Ei, en mä voi.

Toisaalta, mikä mua odottaa tulevaisuudessa, ei yhtään mikään, joten sama kai se olisi täältä pois lähteä.

Mä oon niin saatanan surkea, niin surkea, että mulle saa tehdä mitä vaan, ja niinhän se tekikin, kaikki tekee, satuttaa, vetää alas, iskee sirpaleiksi.

Niin, en mä oo mitään.

Ikinä ollutkaan.

Ikinä tule olemaankaan.

Ja mä kuulen taas sen äänen, se kertoo totuuksia.

Olet loputon voima, lannistumattoman sitkeä

Toisinaan (lue: liian usein) syytän itseäni edelleen Saatanan teosta,

vaikka tiedän järjellä, ettei siitä mikään osuus ollut minun syytäni.

Elän sitä hetkeä uudestaan pääni sisällä,

en vain saa sitä viinan hajua, kipua, sanoja pois mielestäni.

Älä jatka lukemista jos et tahdo lukea yksityiskohtia raiskauksesta.

Mä muistan elävästi,

kuinka se suutelee, kuinka se maistuu viinalle ja tupakalle,

kuinka se tönäisystä huolimatta suutelee uudestaan.

"Lopeta" "Turpa kiinni"

Mä muistan elävästi

Saatanan polttavan, murhaavan katseen,

kuinka se tönäisee ja pitää käsistä perkeleen lujaa.

En mä pysty.

Kirjoittamaan enempää.

Vaikka mielikuvat on eläviä.

Hyi saatana.

Olen saastainen.

Likainen.

Ne on ne muut

Pelätään jotain vakavaa eikä mua oteta tosissaan,

luen netistä kuinka kuolleisuus on korkea ja maalailen kauhukuvia pääni sisällä.

Ja mä itken, itken kovaa, etten mä tahdo kuolla, en vielä, en näin,

minä, joka vielä puoli vuotta sitten suunnitteli itsemurhaa.

Edelleen käyn vähän väliä Saatanan profiilissa,

en mä edes tiedä, että mitä mä sieltä etsin, mitä mä tahtoisin nähdä.

Sairasta, typerää, ei mun pitäisi ja poistan haut aina historiasta etten jää kiinni.

Ne on ne muut jotka yrittävät tehdä elämästäsi helvettiä, miksi siis itse tekisit siitä yhtään sen vaikeampaa kuin mitä se on?

Keep your eyes on the stars

Mä kuulen, että musta on puhuttu pahaa,

huomiohuora, säälittävä.

Ennen mä olisin viiltänyt ranteet auki, uskonut noihin sanoihin ja itkenyt viikon putkeen, ei olisi tullut puheeksikaan, että sanoisin jotain vastaan.

Nyt, nyt mä uskalsin, valitettavasti ei ollut mahdollisuutta

puolustautua naamatusten, mutta mä tein sen.

"Sä vaan liiottelet"

Anteeksi hyvä herra, mutta sinä et tiedä elämästäni YHTÄÄN mitään, on tyhmää väittää, että mä liiottelen.

Oli ilta vanhojen ystävien kanssa,

T, jumalauta se oli tärkeä joskus,

on edelleen tietyllä tapaa.

L tuijotti pitkään käsivarren arpia,

mun teki mieli vajota maan alle,

myöhemmin kuitenkin kuulin, että se on puolustanut mua.

Ei se siis pahalla katsonut, kai.

A oli yhtä kovaääninen kuin aina ennenkin.

Oli mukavaa.

Ja ei, en ole säälittävä, enkä huomiohuora, olen vain oma itseni.

Näin sen itkeneen

Kurjaa nähdä ihminen, kuka ei koskaan itke, itkemässä.

Kurjaa kuinka avuton olo on, toinen on samassa kunnossa, mitä minäkin olen joskus ollut, enkä silti oikein osaa sanoa oikeita sanoja, lohduttaa tai mitään muutakaan.

Tiedän ja yritän, älä jää yksin kotiin, tule meidän kanssa, nää kavereita, kannustan harrastamaan.

Olen ja kuuntelen, teen niin kuin olisin halunnu minulle tehtävän silloin kun olin samassa jamassa.

Kuuntelen sitä kappaletta, jota se silloin kuunteli,

nyt vain on osat vaihtuneet.

Samaisella terassilla se aikoinaan itki, pelkäsi, oli huolissaan,

nyt mä olen samassa paikassa, mutta mä yritän pysyä vahvana,

en saa näyttää, että sen paha olo vaikuttaa näin vahvasti muhun.

Mua suututtaa niin saatanan kovaa ja korkealta,

lauotaan itsestäänselvyyksiä,

vihjataan ettei pidetty huolta,

eikä se saanut tarpeeksi liikuntaakaan.

Pöydälle kaatuu ja kaikkialle kaatuu,

mutta kukaan ei viitsi saatana korjata jälkiään.

Välillä mä niiiin vihaan mun ystäviä.

Vai "ystäviä"?

I don't wanna be a stupid girl

Me vietettiin porukalla iltaa meillä,

Holvin tyttöystävä oli mukana.

Jossain vaiheessa oltiin tupakalla kolmistaan tyttöystävän ja Tytön kanssa,

tuli puheeksi Holvi ja mä taisin kertoa jotain pahaa.

Nyt mut on estetty.

Olisi pitänyt pitää suu kiinni,

nyt en voi muuta kuin kirota tyhmyyttäni.

Toisaalta ei me olla Holvin kanssa aikoihin oltu juurikaan tekemisissä,

mutta ottaa päähän silti.

Meidän naapurissa asuu hullu nainen.

Toteais vaan kylmästi, ei tästä mitään tuu

Mä ahdistun jostain mitättömästä,

hetken päästä huomaan, että se on kasvanut niin suureksi,

että seison parvekkeen reunalla ja mietin kuolemaa.

Jos mä nyt vain menisin.

Mutta oon niin saatanan nössö,

etten mä mihinkään.

Korkeintaan takaisin sisälle sohvannurkkaan itkemään.

Jos elämä ois helppoo, sä olisit paha ihminen

Mä käyn vähän väliä Saatanan profiilissa,

seuraan ruudun takaa kuinka se elää ihan normaalia elämää.

En tiedä miksi, mutta mulla on sellanen mielikuva pinttynyt päähän,

ettei se saisi, enhän minäkään saa - tai ainakaan saanut.

Miten se voi elää itsensä kanssa,

sen jälkeen, mitä se mulle ja niille muille teki?

Mä muistan kun äiti soitti, käski istua.

"Sä oot voittaja" se sai sen itkun keskeltä sanottua.

Mä muistan kuinka mä astuin oikeussalista ulos.

Kuinka mua vastassa olevat ihmiset juoksi halaamaan mua.

"Mä olin ihan varma että sä tarviit tauon"

en tarvinnut.

Mutta mä myös muistan Saatanan hajun,

sen pelon, kivun, häpeän.

Full of broken thoughts

Mua satutetaan, kerta toisensa jälkeen,

uudestaan ja uudestaan, tavalla tai toisella.

Mut on opetettu siihen, että sattuu,

onko se sitten niin saatanan kummallinen juttu, että tahdon itsekin satuttaa itseäni?

Kyllästyttää aina hävitä viinalle,

se tulee ennen mua, joka tilanteessa.

Iskä on tehnyt sitä koko elämänsä,

siihen mä oon tottunut,

mutta että Rakas tekee,

uudestaan ja uudestaan,

siihen en.

Pitäisikö mun tottua,

vai päästää irti?

I don't wanna live like this today

On ongelmia suhteessa,

jotenkin ne kuitenkin selvitetään,

tää on kestänyt niin paljon, että se kestää mitä vaan.

Oli armeija, oli tavallaan toinen, oli syömisvammailu, on masennus,

oli uudestaan tavallaan toinen, oli ero.

Tuntuu että joku voima meitä vetää erilleen, mutta me taistellaan vastaan.

Ei mulla täysin huonosti mene muttei hyvinkään.
Ahdistusta on, itsetuhoisia ajatuksia on, masennusta on.
Mutta kyllä mä selviän, niin kuin aina,
eihän mulla ole muutakaan vaihtoehtoa.

Syksyllä aloitan luultavasti traumaterapian,
laitoin taannoin myös hakemuksen jonnekin,
ehkä elämällä on vielä annettavaa,
vaikkei olisikaan, pitäähän se selvittää.

Täysin tuntematon, kaikist kiehtovin ajatus

Se on kaukana siellä fyysisesti,
henkisesti se on vielä kauempana,
en tajua, mutta en mä tee mitään sen eteenkään, että tajuaisin.
"Oliko toi vaan jotain hetken huumaa?" multa kysytään ja mä nostelen olkapäitäni.
Niin, oliko se, onko se, mitä se on?
Voiko ystävyys olla hetken huumaa?

Kenelle mä kertoisin siitä halista,
kenelle mä puolestaan kertoisin tästä,
kun se on halin jälkeen ollut niin omituinen.
Kenen kanssa mä miettisin sen omituisuutta?

Hide your face shame on you

Oli juhannus, oli Holvi, oli humala,

äkkilähtö juhannukseen jo torstaina, kolme ryypättyä päivää.

Oli yö, kello jotain neljä, oli Holvin aika lähteä kotiin,

se halaa, kovaa, pitkään, aavistuksen liian pitkään ja kuiskaa korvaan että olen tärkeä,

irtaudutaan ja kasvot ovat lähekkäin,

käännän pään hienovaraisesti pois.

Se menee ja huikkaa kuinka hauskaa hänellä oli.

Naamakirjasta luin humalaisena kuinka läheinen ihminen on Saatanan kanssa, aamulla tämä ihminen tulee ja mua ahdistaa aivan suunnattomasti, mitä jos se on kertonut sille, että missä mä asun.

Se vielä kehtasi pyytää kyytiä Rakkaalta Helsinkiin, kyytiä sille ja Saatanalle.

Muistan kuinka se sanoi ettei enää ikinä tahdo olla tekemisissä sen kusipään kanssa,

vihastuttaa, ahdistaa, kaikkea mahdollista.

Vittu.

How to make me smile?

On mennyt huonosti, oikeastaan todella huonosti,

haudon pääni sisällä keinoa päästä pois,

mutta en tahdo pilata vanhempieni lomaa sillä tavalla,

toisaalta tahdon myös nähdä siskontyttöni kasvavan

ja päästä viettämään omia häitäni.

Mutta sattuu niin saatanan kovaa, tahdon saatana tämän kaiken pahan olon pois, mutta kuinka? Käyn joka ikinen sekunti sotaa pääni sisällä, mutta yritän näyttää ulospäin jotain aivan muuta.

Raiskaus pyörii mielessä jatkuvasti, en tiedä, kuinka saisin muuta ajateltavaa,

yöllä se tapahtuu uudestaan ja uudestaan unimaailmassani,

pitäisikö minun vain olla tyytyväinen rahat taskussani ja unohtaa koko juttu?

Olisipa se niin helppoa.

Lähteekö tämä likaisuuden tunne koskaan pois?

Mä vihaan.

vihaan koko vitun maailmaa.

istun baarissa, äskön mulla oli hauskaa, mutta nyt mä kirjotan, päätelkää siitä.

haistakaa kaikki vittu.

Why do you love me?

Miten minua voi rakastaa, tunnettua tuuliviiriä, en ymmärrä.

Täynnä jälkiäkin, joista vihaan jokaikistä.

Olisiko se sittenkin helpompaa, jos ei olisi ketään vierellä,

jos kukaan ei huolehtisi, saisi tehdä kuten huvittaa.

Ei sillä ettenkö olisi tyytyväinen niihin ihmisiin, jotka minua kaikesta huolimatta rakastaa, olenhan minä, enemmän kuin tyytyväinen.

Pelkään liikaa ja liian kovaa menettämistä, pelkään sitä joka ikinen hetki.

Liikaa menetyksiä kokeneena se on pinttynyt päähäni,

myös ilmeisesti se, että minua saa kohdella miten huvittaa, en välitä.

Vaikka menenkin rikki sisältä joka ikinen kerta, vaikka se sattuu niin saatanasti.

Niin huono itsetunto, etten osaa sanoa vastaan, en osaa sanoa, jos minua kohdellaan väärin.

En osaa näyttää sitä, että hei, nyt mä oon pirstaleina, voitko jo lopettaa.

Niin paljon vihaa, vihaa itseään kohtaan, sitä mitä olen, sitä mitä olen kokenut, kaikkea, ei tässä enää ole minkäänlaista järkeä.

Ja mä olen miettinyt,

miettinyt pitkästä aikaa,

pitkästä aikaa kuolemaa.

Anteeksi.

And I am, whatever you say I am

Vihaan, vihaan, vihaan,

saatanan paljon ja kovaa, oon korviani myöten tätä vitun vihaa.

Raivostuttaa, vihastuttaa, ärsyttää.

Sinä saatana tulet ja pilaat mun hyvän olon,

ja et ole muka tehnyt mitään väärää.

VITTU

Sä lupaat, sä petät lupaukses, sä oot kummallinen, etkä ainakaan hyvällä tavalla. Sä valehtelet, oot raivostuttava, et myönnä virheitäs, oot omahyvän ja itsekeskeinen paska.

MIKSI MÄ SILTI PIDÄN SUSTA KIINNI?

Mä lupaan itselleni etten ota yhteyttä, mutta tarvitaan vain humala, ja mä olen jo puhelin kourassa. Voisitko sä vaan kadota mun elämästä, kaikki olisi niin paljon helpompaa.

OSAISINPA PÄÄSTÄÄ IRTI.

Muuten menee ihan hyvin,

ahdistus vain meinaa taas vallata päivät,

enkä mä tahtoisi enää antaa sille tilaa elämässäni,

mutta se puskee niin saatanan kovaa.

Tyttö on täällä ja huomenna mä pääsen 'kauas' pois.

Because of you

Terä ehkä kävi iholla ja rikkoi sen pinnan, 29 kertaa.

Sata onnistunutta päivää oli yllättävän helppo heittää hukkaan (tai olihan niitä jo enemmänkin),

Eikä mua edes kaduta niin kuin yleensä,

olen säälittävä enkä edes osannut tehdä syviä jälkiä.

Eniten mua pelottaa ihmisten pettyneet katseet,

en tahdo, en tarvitse, ei ei ei.

Sä hyppäät satutat, mä hyppään satutan.

Mun pitäisi kai olla vihanen,

että se sai mut tekemään näin,

että se satuttaa kerta toisensa jälkeen,

että se kohtelee kuin paskaa.

Toisinaan mä olenkin, mutta toisinaan vihaan itseäni niin kovaa, että luulen tiedän ansaitsevani tämän kaiken.

It still haunts me every day

Olen heikko, hauras, pirstaleina.

Rikoit minut, veit uskoni ihmisiin, miehiin, enää en uskalla olla lähellä.

En enää niin pirstaleina kuin silloin,

sinä yönä itkin itseni uneen käytettynä, likaisena, arvottomana.

Ja sinä Saatana tulit ja otit vielä syliinkin.

Edelleen likainen ja käytetty, mutta arvoton en enää ole toisin kuin sinä, sinä Saatana, et ole mitään. Vaikka olethan sinä, sinä olet se kuka pilasi elämäni, se kenen nimi näkyy tilitiedoissani, se, kuka on muuttanut koko elämäni.

Enää en luota, pelkään, että ihmiset tahtovat minulle pelkkää pahaa, otan itseeni kauhean helposti, en uskalla käydä edes ulkoroskiksella saatika sitten kaupassa.

Häpeätkö tekoasi?

Sitä en en koskaan saa tietää,

mutta toivon todella että häpeät.

Mutta En olisi tämä ihminen ilman sitä tapahtumaa.

I hate everything about you

Why do I love you?

Se on omituinen,

laittaa ensin viestiä, mutta sitten viljelee pisteitä ja on muutenkin kummallinen.

Aivan kuin nainen kuukautisten aikana,

tekisi mieli kovin sanoa pahasti,

mutta se päättyisi kuitenkin taas näkkileipään.

Vihastuttaa.

PELLE

Huomenna kaikki on kai taas normaalisti ja 

minä tyydyn kohtalooni.

Niin kuin aina.

Pretty pretty please

Me ajellaan koko yö,

muistan hämäriä keskusteluja, koska humala,

muistan muutaman kosketuksen,

oliko ne sitten "vahinkoja" vai vahinkoja, sitä en tiedä.

Mun oli kuitenkin hyvä olla, olin sen saman ihmisen kanssa,
keneen silloin joskus aikoinaan tutustuin.

Poltan tupakkaa enemmän kuin laki sallii,
kerron sille kuinka kusipää se on toisinaan (aina)
ja nauran Katy Perrylle, jota toinen laulaa ihan fiiliksissä.

Oli kivaa,
se sanoo kun menee autoonsa
ja mä hoipertelen sisälle.


Älä saatana katoa, jooko.

I tried so hard ang got so far but in the end it doesn't even matter

Me istutaan aurinkoisella terassilla juomassa alkoholipitoisia juomia,

elämä tuntuu sujuvan melkoisen hyvin.

Tyttö on ollut täällä, leivottiin yksi päivä sininen kakku.

Oon niin onnellinen, että mulla on senlainen ystävä vierellä,

ja kohta se on oikeasti vierellä, katsellaan monta kertaa päivässä asuntoja. Täältä.

Mä niin rakastan sitä ihmistä,

samalla kuitenkin pelkään kuollakseni sen menettämistä.

Olen kuluttanut (ja kulutan edelleen) liikaa aikaa niihin huonoihin ihmisiin, jotka eivät välttämättä edes ansaitse paikkaa elämässäni,

enkä osaa arvostaa täysillä niitä hyviä.

Toisaalta humalaisena keskustelin Holvin kanssa ja hän pyysi anteeksi käytöstään.

Edistystä sinänsä, mutta riittääkö se, kun hän kuitenkin jatkaa samaa?

"En jaksa yrittää pitää ihmisiä elämässäni jotka eivät siihen halua kuulua"

se kirjoittaa ja mua vihastuttaa,

mutta jotenkin puheet päätyvät siihen, että kummalle puolelle näkkileivässä tulee voi.

Tahdon vain vähän kunnioitusta.

Miksi se ei riitä, että saan sitä jo muilta ihmisiltä?

Pala menneisyydestä, ehkä siksi yritän epätoivoisesti pitää kiinni.

Että olisi edes yksi joka on nähnyt kasvuni ja pysynyt silti vierelläni.

Täytynee ryhdistäytyä jälleen kerran,

ettei mene loppuilta pilalle.

Älä mieti sitä älä mieti sitä älä mieti sitä älä mieti sitä.

Kymmenen kirosanaa

Me riidellään taas Holvin kanssa,

vituttaa vaihteeksi sen ihmisen koko olemus,

tää on taas näitä kun mietin, että miksi se edes on mun ystävä.

Miksi mä välitän ja lujaa, en tahdo sen katoavan mun elämästä, mutta toisaalta taas tahdon.

Se kiukuttelee kuin pikkulapsi,

niin kai minäkin, ainakin jotain siihen suuntaan.

Ainiin, se tuli, poltti tupakin, lupasi tulla uudestaankin, mutta arvatkaa vain, että tuliko.

Onneksi Tyttö saapui luokseni, katselimme asuntoja enkä voi uskoa, että kohta se on oikeasti aina täällä.

Ainakin mä kovin toivon niin.

Ja me nauretaan

ja mun on hyvä olla

ja mua hymyilyttää.

Avoimesti sekasin päästäni

Minä, pian 19-vuotias naisenalku, syntynyt ja elänyt Uudellamaalla,

kahden sisaruksen, vanhempien ja koiran kanssa.

"Normaali" lapsuus, isä oli paljon poissa kotoa, äiti hoiti kolmea lasta,

jonkinverran riitelyä kotioloissa,

itse olin helppo lapsi myös murrosiässä.

Satunnaisia vastoinkäymisiä,

siskon kasvohalvaus, veljen lukuisat onnettomuudet, tuhopoltto etc.

Suhdekiemuroita lyhyen elämäni aikana on ollut paljon, oikeasti paljon, ystäviä on tullut ja mennyt, vain kaksi kuuden vuoden takaa on pysynyt.

Paljon pilalle menneitä miessuhteita, luottamus heitetty maahan ja hypitty päällä.

Paljon on ihmisiä tullut ja mennyt, tällä hetkellä poikaystävä, paras ystävä sekä muutama ystävä. Niin ja Holvi.

2012 elämäni suurin vastoinkäyminen (tulee esiintymään blogissa),

siitä yli päässyt vieläkään kokonaan, mutta pikkuhiljaa.

Tarkoitus olisi palauttaa usko ihmisiin, saada luottamus kuntoon, pelko ihimisiä kohtaan pois.

Rakastan piirtämistä, kahta marsuani, poikaystävää, ystäviä, perhettä.

Juon liikaa ja poltan tupakkaa,

tahdon lisää tatuointeja.

Vihaan kaksinaamaisuutta, valehtelua ja lupauksien pettämistä.

Tulevaisuudessani olen terve ja hyvässä työpaikassa.

Tai sitten jotain aivan muuta.

Näistä on minun elämäni tehty.

Remember us and all we used to be

Muistan kuinka itkin olkapäätäsi vasten, kuinka en kelpaa kellekään,

väitit, ettei minussa ole mitään vikaa,

miksi sitten en kelpaa sinulle nyt?

Kuitenkin olen kovin huolissani juomisestasi ja sinusta ylipäätänsä,

miksi,

et ansaitse huolenpitoani, kun kohtelet minua niin huonosti.

Miksi parisuhteesta eroamista pidetään niin paljon vaikeampana kuin sitä, kun ystävyyssuhde päättyy? Kummassakin menetetään ihminen, josta välittää, ystävät ovat yleensä sitä paitsi pitkäaikaisempia.

Kuusi vuotta jaksoit seistä rinnallani,

vieläkö jaksat, vai pitäisikö päästää irti?

Oon roskakori, johon voit vaan huolesi huoletta viskaa

Niin monet itkut on itketty vuokseni,

niin monet huolet kärsitty, riidat riidelty.

Olen harvinaisen surkea, en ansaitse ystäviä, perhettä, en mitään.

Itseviha, siitä on minut tehty,

ehkä ansaitsen Holvin huonon kohtelun, ehkä se on minulle oikein.

Tahdoin, että pitäisit minusta, mutta ei taida olla oikein tahtoa niin,

miten voisit pitää kun minä vihaan.

Tahdoin, ettet enää satuta minua, mutta ei taida olla oikein tahtoa niinkään,

miksi et satuttaisi kun olen tälläinen.

Satuta, satuta lisää, minä ansaitsen kaiken paskan.

Onnellinen loppu vain tarinoissa(ko)

18-vuotias nainen joka yhä etsii itseään,

sitä oikeaa tietä elämälleen.

Taustalla masennusta, syömisvammailua, ahdistusta, mutta syömisvammailu selätettynä, kaksi muuta elävät matkassa mukana sekä suht uutena tulokkaana traumaperäinen stressihäiriö.

Jossain matkan varrella olen onnistunut kadottamaan itseni ja sen tahdon löytää.

Siitä ja kaikesta muusta maan ja taivaan välillä on tämä blogi tehty.

Onko onnellinen loppu vain tarinoissa, vai saanko rakennettua sellaisen itselleni?

Tervetuloa seuraamaan.