Väärä näytelmä miks kukaan ei keskeytä

Jokin aika sitten herätessä luin sähköpostin,

jossa kerrottiin, että korkein oikeus on hylännyt

valituslupahakemuksen.

Eikä siinä vielä mitään, mutta hylky on

tullut 2.6. Kesäkuussa. Kuusi kuukautta sitten.

Alkuun mun mieli hyssytti, ei hätää, eihän siinä mitään.

Mun mieli työnsi tän tallelokeroon, 

yritti piilottaa sen johonkin,

ikään kuin se ei edes olisi totta.

Vaan onhan se, totisinta totta.

Tuntuu siltä, kun olisi vedetty matto jalkojen alta. 

Siltä, että olen likainen ja arvoton.

Ettei mulla ole arvoa edes sen vertaa, 

että mulle olisi ilmoitettu asiasta heti.

Ei heti, ei viikon, ei kuukauden eikä edes

viiden kuukauden viiveellä, 

vaan puoli vuotta myöhemmin. 

Ja nytkin vain siksi, että itse kyselin asian perään.

Sattuu, sattuu aivan saatanasti, 

vaikka pää yrittikin sysätä koko asian piiloon.

Yritän ajatella, että sille oli syynsä, 

miksi sain tämän tietooni vasta nyt.

Ehkä kaiken alkuvuoden paskan jälkeen

maailmankaikkeus halusi suojella ja olla

heittämättä enää yhtään paskaa kaiken

niiden alkuvuoden kriisien jälkeen.

Mutta mikään ei silti saa pois tätä tuskaa, 

ei tätä arvottomuuden tunnetta.

Juuri nyt se ei lähde. 

Se ei lähde, vaikka hoen olevani yhtä hyvä ja

arvokas kuin kaikki muutkin, 

ei vaikka yritän ajatella asian positiivisia puolia.

Ajan kanssa varmasti helpottaa, niin kuin aina kaikki, 

mutta juuri nyt ei, ei mikään.

Mut se mikä saadaan kestämään, ei voi tulla helposti, ei sitä pysty estämään

Meidän matka alkoi jo reilusti yli kaksi vuotta sitten,

pitkään kuljettiin varovaisesti vierekkäin,

samaa tietä eteenpäin, mutta kuitenkin pidettiin

etäisyyttä, reilua turvaväliä.

Joskus lähdettiin eri teitä omille poluille, 

sitten kuljettiin taas hetken matkaa yhdessä,

kunnes polut taas erkanivat.

Sillä kertaa ne todella erkanivat, 

eksyttiin kauas toisistamme.

Mutta pikkuhiljaa kummankin polut lähenivät toisiaan,

kunnes ne yhdistyivät jälleen yhdeksi.

Tällä kertaa ei tarvita turvavälejä, ei etäisyyttä.

Tällä kertaa kuljetaan käsi kädessä, 

yhdessä ja samaan suuntaan.

Hitaasti, nopeasti, takaperin, kuinka tahansa, 

mutta yhdessä. Yhdessä kivistä tietä, 

yhdessä ylä- ja alamäet, yhdessä tasaiset kohdat.

Joskus mä kuljen sun takana, 

keräilen sun lompakot ja avaimet, 

kun unohdat ne matkan varrelle.

Joskus mä istun kädet puuskassa, 

kun olo on toivoton ja haluaisin luovuttaa,

ja silloin sä kannustat mua jatkamaan.

Joskus sä vedät kuperkeikkoja, heität

kärrynpyöriä, kävelet käsilläsi, pompit, 

ja teet kaikkea muuta, kun etenet.

Silloin mun voi olla vaikea pysyä sun mukana, 

mutta silloin mä rauhotan sua, 

lähden mukaan sun tyyliin edetä tai

annan sulle vähän tilaa.

Joskus mä jään ihmettelemään maailmaa,

yritän parantaa kaiken ja meinaan jumiutua

ja silloin sä jäät ihmettelemään mun kanssa hetkeksi

kunnes potkit eteenpäin.

Joskus me tasapainotetaan toisiamme, 

joskus ollaan hölmöinä minä vastaan sinä, 

mutta loppujen lopuksi ollaan kuitenkin aina me.

Meidän tiimi, me vastaan maailma. 

Ja meillä on aina rakkaus,  meillä on aina toisemme.

Oli eilen, on tänään ja tulee olemaan huomennakin.

Mut vaikka meillä vaikeet ois rakas mä en anna sun työntää mua pois

Jokin aika sitten saatoin sut bussipysäkille,

sanottiin moikka, nähdään taas,

mutta siihen meni yli vuosi ja sen ajan sisään

mahtui suuri määrä kaikenlaista.

Silloin oli tyyny, oli bussipysäkki jotka toi mieleen

sut ja sen, ettet ollut täällä.

Kuljin lenkkipolkuja, kuuntelin musiikkia, 

joka muistutti susta ja juoksin kovempaa, 

että saisin edes hetken ilman sua ajatuksissani.

Oli nuuskapurkki joka löytyi myöhemmin

sängyn alta, oli unia ja satoja asioita, 

jotka muistutti susta. Siitä, että olit poissa.

Mutta vaikka kuinka yritin uskotella itselleni, 

etten mieti sua, ettei sulla ole sijaa mun ajatuksissa, 

sä olet aina ollut siellä. Se olet aina ollut sinä. 

Joskus salaa haaveilin meistä, siitä mitä

voitaisiin olla, jos oltaisiin.

Jos ei oltaisi oltu kummatkin vaikeita, 

tunnevammaisia ja pelokkaita.

Tai ennen kaikkea jos et olisi ollut

sulkeutuneisuuden lisäksi oikeasti suljettuna.

Mutta nyt sun tyyny on oikeasti sun tyyny, 

se on sitä joka ikinen yö.

Lenkkipolut kuljetaan yhdessä, 

biisit kuunnellaan yhdessä.

Enää en kieriskele ikävässä, en sure tai

yritä korvata sua vartalotyynyllä. 

Nyt sä olet siinä, jakamassa arkea, ihan

normaaleja asioita, tekemässä ruokaa ja niin edelleen.

Sä olet siinä, kun mä itken raskasta päivää, 

nappaat syleilyyn ja kerrot, että kaikki järjestyy.

Että yhdessä me selvitään mistä vaan. 

Yhä edelleen joudun välillä pysähtymään

ja muistuttamaan itseäni siitä, 

että sä todella olet siinä, että me todella ollaan me.

Että se on todellisuutta, eikä unta eikä haaveilua.

Myös niinä päivinä, kun ollaan riidelty koko päivä

mitättömän typeristä asioista,

kun tekisi mieli kirota koko maailma,

oon sanoin kuvaamattoman onnellinen,

että sä olet siinä.

Että sä olet siinä ja että olet luvannut pysyä siinä.

Enkä voisi kiitollisempi tai onnellisempi olla.

Päivä päivältä rakastan sua vaan

enemmän ja enemmän.

Koko elämän mittainen kriisi

Tää vuosi on enemmän ja vähemmän mennyt

ehkä muiden ehdoilla; ystävän kuoleman aikaan

olin se, keltä lohtua haettiin. Silloin moni

ystävyyssuhde oli koetuksella, osa jäi kokonaan.

Koin jo silloin, että mun suru ja tunteet jäi

huomiotta, kiellettiin hautajaiset ja ihmeteltiin, 

että miksi tilanne on mulle vaikea.

Syyllisyys ja kaikki muu jäi leijumaan, kun

tuli muita vastoinkäymisiä, joista yritin selvitä.

Alkuvuosi meni toisen ihmisen tunteita mukaillen

ja päättyi lopulta siihen, että luovuin siitä,

sillä se ei antanut minulle moneen kuukauteen

enää mitään - päinvastoin, söi viimeisetkin rippeet.

Työharjoittelu päättyi koronan takia,

jäin yhtäkkiä taas kotiin - kuljin valtavan matkan

tuskan, hien ja kyyneleiden kanssa, jotta pääsin

siihen pisteeseen, että olin valmis opiskelemaan.

Mutta sitten se riistettiin multa, vietiin pois. 

Kesällä elämään ilmestyi ihminen, jota en koskaan

toivottanut tervetulleeksi - uhkailuja, seuraamista,

viestejä, manipulointia ja niin edelleen.

Ja syksyn tullen hyppäsin taas siihen kelkkaan, 

jossa myötäelän liian vahvasti toisen tunteita.

Olen jälleen tilanteessa, jossa siedän paljon ja

annan kaikkeni, mutta ajoittain en saa mitään takaisin.

Kaiken lisäksi pian tapahtuva valmistuminen

pelottaa, kauhistuttaa, ahdistaa.

Mitä jos en olekaan valmis? Mitä jos en löydäkään

töitä? Mitä jos en osaakaan mitään?

Mitä jos en edes valmistu, koronatilanteesta tai

jostain muusta syystä johtuen?

Mun mielikuvissa valmistuminen on aina ollut

hieno tapahtuma, mahtavuutta ja ylpeyttä.

Se on ollut asia, jota oon odottanut kun kuuta nousevaa, 

oon tehnyt sen eteen töitä valtavasti.

Mutta nyt, kun se on käsillä, mun tunteet on kaikkea

muuta, kun mitä mä odotin niiden olevan.

Tuntuu, että oon tosi hukassa.

Vaikka tiedän, että en ole - ei mun pitäisi olla

ja asiat on hyvin. On asunto, mies, pian valmistun.

On suunnitelmia ja haaveita, on ihmisiä ympärillä.

Mutta silti musta tuntuu,

että oon hukassa. Eksynyt. 

Tylsä elämä ja valheita sävytteeks, enkä tän jälkee ees muista omaa nimeeni

Samaan aikaan oon hukassa, mutta kuitenkin

tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin.

Mutta kuitenkin odotan koko ajan jotakin;

vaikka odotuksen olisi pitänyt jo loppua. 

Päätin lopettaa erään odottamisen,

asuntokin on jo valmis.

Silti tuntuu, että en ole yhtään mitään, 

en ehkä ole tuntenut olevani mitään moneen kuukauteen.

Sinä päivänä, kun työharjoittelu keskeytyi, 

kadotin itseäni päivä päivältä vähän enemmän.

Mikä minä olen auttamaan tai tukemaan muita, 

kun olen vain kuori siitä, mitä olin joskus?

Yritän tehdä aktiivista työskentelyä sen eteen, 

että voisin olla jälleen se sama ihminen, se, 

jonka löytämiseen tein vuosia töitä.

Mutten ole ihan varma, että mitä se oli,

mitä silloin oli toisin?

Oli rutiinit, oli arki ja sitä kautta koin onnistumisia, 

mutta sille en vielä mahda mitään, en mitään.

Herään joka aamu johonkin mitättömään,

peilistä tuijottaa aina se sama saatanan tyyppi, 

joka ei ole ole yhtään mitään, 

jota ei tarvita yhtään missään.

Joskus elin tälläistä elämää, koska ei ollut voimia

muuhun, koska en nähnyt syytä elää.

Nyt on kuitenkin voimia, on halua, on intoa, 

mutta ei ole mitään, mihin purkaa sitä.

Mihin hukuttaa ajatukset tai mitään,

jonka vuoksi kokisin olevani hyödyllinen.

Kerron itselleni, että tämä on vain tällänen vaihe, 

että tämän läpi on vain kuljettava ja on ihan

normaalia tuntea tälläsiä tunteita, 

mutta omakaan lohduttava puhe ei riitä.

Putoan silti sinne kuoppaan, jossa seurana

on itsesääli, epätoivo ja muita yhtä epäedullisia tunteita.

Kaikki on hyvin, on paljon hyvää,

mutta miten voisin nauttia mistään siitä, 

kun mun on niin paska olla itseni kanssa? 

Ja niin kai välillä pitää vähän särkyä, niin askeleet on varmemmat kun taas tanssii ehjänä

Mun pää on täynnä jotakin ihmistä,

jota en ole koskaan edes nähnyt.

Sen ihmisen ei pitäisi tietää musta mitään,

mutta se tietää kuitenkin paljon

ja mitä enemmän tiedän sen tietävän, 

sitä enemmän se nostaa ahdistusta.

Yritän jättää omaan arvoonsa, 

yritän muistaa, ettei sitä saisi päästää pään sisään.

Mun puhelimen näytöllä on kuitenkin sanoja, 

jotka porautuu mun mieleen. 

Sanoja, jotka jää pyörimään sinne.

Huora, kodinrikkoja, ruma naama.

Sanat ovat aina vain sanoja,

mutta eniten sattuu se, etten ole tehnyt mitään, 

jonka takia ansaitsisin saada osakseni tätä.

Minä en ole se, joka on jotain rikkonut.

En ole se, joka on tukehduttanut toisen, 

joka on alistanut toisen nurkkaan.

En ole rikkonut, satuttanut tai tehnyt onnettomaksi.

Ei se ottaisi mua kainaloon,

ei se antaisi mun nyyhkyttää sen rintaa vasten, 

ei se silittelisi tai kuuntelisi, 

kuinka kerron olevani ruma huora ja lisäksi kodinrikkoja,

eikä se varsinkaan pitäisi motivaatiopuhetta, 

joka päättyy sanoihin "sähän oot

tehnyt onnettomasta miehestä onnellisen."

Vaikka tiedän olevani riittävä, enkä enää

ahdistu ajatuksesta, että mua kutsutaan

huoraksi tai kodinrikkojaksi,

ahdistaa mua ihan hulluna se, että sain 

myös tappouhkauksen.

Se pelottaa ja se ahdistaa, eikä se riitä, 

että pelkään itseni puolesta;

pelkään myös toisen puolesta.

Se saa päässä sumenemaan.

On maailmassa tapahtunut myös hyviä asioita,

maailmaan mahtuu paljon hyvää taas.

Mä liikuin kaiken aikaa kohti uutta alkua

Mulla on toisinaan tunne, kuin eläisin väärää elämää.

Ikään kuin mut olisi heitetty keskelle kaaosta, 

keskelle oikean elämän pakohuonepeliä.

Etsin epätoivoisena vastauksia, vihjeitä tai

ihan mitä tahansa, joka auttaisi ulos tästä. 

Tästä kaaoksesta, näistä tapahtumista, 

tästä kaikesta, mitä on ollut meneillään.

Toisinaan tuntuu, että mut on laitettu automaatiolle, 

että maailma pyörii ympärillä normaalisti, 

mutta mä teen kaiken automaattisesti.

Päivät pyörii normaalisti, aika vaihtuu, mutta

mun mieli laahaa jossain kaukana.

Se ei pysy perässä kaikissa näissä

tapahtumissa, joita tänä vuonna on tapahtunut.

En tiedä, että mistä kaikki sai alkunsa -

onko tämä jotain jatkumoa, joka päättyy, 

vai onko tämä vain elämää, jonka narut oon

hukannut ja jotka mun pitää saada taas käsiini. 

Isoja asioita on joka tapauksessa tapahtunut,

suuria vastoinkäymisiä ja suuria muutoksia.

Tää vuosi on ollut täynnä odotusta, 

millon oon odottanut mitäkin.

Odottanut, että aikaa kuluu L'n kuolemasta,

että voisin alkaa käsittelemään muita asioita.

Odottanut, että H'n kanssa asiat järjestyisi,

odottanut, että sen tilanteesta kuuluisi jotain uutta. 

Odottanut, että asunto olisi taas asumiskelpoinen, 

odottanut, että korontilanne helpottaisi.

Ja kun L'n kuolema antoi tilaa muulle,

meni opiskelun suhteen matto jalkojen alta

ja kun siihen alkoi tottua, H lähti lukkojen taakse.

Jossain vaiheessa tuntui, että kaikki elämän

osa-alueet oli vituillaan: ei asuntoa, ei työtä/opiskelua,

parisuhde oli tuhoon tuomittu, ystävien ja perheen kanssa

oli suuria ongelmia, oma terveys huolestutti.

Hiljalleen kuitenkin, pala palalta asiat lähti rakentumaan.

Toisinaan on ollut hetkiä, kun se rakennelma 

on romahtanut tyystin ja olen taas joutunut

aloittamaan sen prosessin täysin alusta.

Toisinaan se on sujunut pitkän matkaa ongelmitta, 

joskus irtoaa pala sieltä täältä.

Muuttaisinko jotain, jos voisin, sitä on mahdoton

sanoa vielä tässä vaiheessa,

en ehkä ole löytänyt kaiken tarkoitusta vielä. 

Mutta mä tiedän, että joku päivä löydän ja silloin

voin sanoa, etten muuttaisi mitään. 

Että tämän vuoden tapahtumat ovat rakentaneet

musta taas kerran helvetisti vahvemman ihmisen.

Sillä välin mun täytyy lopettaa odottaminen, 

mun täytyy alkaa elämään tätä hetkeä.

Nauttia siitä, mitä on ympärillä ja haaveilla siitä, 

mitä tulee olemaan.

Mä en oo rikki vaan vähän kulunu

Mieli on ollut solmussa ja täynnä lukkoja,

oon ollut täynnä epämääräisiä tunteita, 

joiden käsittely ei onnistunut yrityksistä huolimatta.

On ollut syyllisyyttä L'n kuolemasta,

on ollut yleistä tuskaa ja hämmennystä, 

oon tuntenut olevani turha ja mitätön.

Jossain vaiheessa aloin kadottamaan itseäni, 

annoin itseni hukkua kaiken alle.

Olin epävarma kaikesta, elämästä yleisesti, 

tulevaisuudesta, menneisyydestä ja kaikesta muusta.

Kuka minä olen, mitä minä haluan,

mihin olen menossa, mitä haluan olla.

Pitkään olin täysin varma siitä, 

että tämä on vain uutta minuutta,

että olisin vain paha ihminen,

jonka takia kaikki ympärillä on rikki tai

vähintäänkin rikkoutuu minun takia.

Että pahuuteni takia tunnen oloni taas huonoksi.

Päivät kului pitkälti itkien, mikään ei kiinnostanut, 

mikään ei jaksanut innostaa.

Pelkäsin aloittaa mitään mukavaa puuhaa,

sillä tiesin sen loppuvan ja tiesin, 

että sama paha olo hyökkäisi heti takaisin.

Eikä mikään ole vieläkään täysin selvää,

töitä on tehtävä, jotta saan kaikki solmut auki.

Vuosi kokonaisuudessaan on ollut kamala, 

niin kamala, ettei ole ihmekään,

että olen vähän hukassa kaiken ja itseni suhteen.

Olen kuitenkin nyt alkanut löytämään

ja ottamaan vastaan avaimia, 

joilla osa lukoista on lähtenyt aukeamaan.

Päättänyt, että nyt se työ vain on tehtävä, 

on revittävä itsestä se voima, 

että saan loputkin lukot ja solmut selvitettyä.

Mun täytyy vain löytää itseni uudestaan.

Oon keskeneräinen ja vähän vielä rikki, oon vaan ihminen jolla on rohkee sydän

Kyllä mä ennen suakin tiesin, miten olla onnellinen,

tiesin, että kuka mä olen ja tiesin, 

mitä haluan olla ja miten rakastaa itseä.

Sut tavatessani koin takiasi onnea, 

jonkalaista en ole ennen kokenut ja ehkä

nojauduin liikaa siihen.

Nojauduin liikaa ajatukseen siitä, että nyt sä

olet mun onneni, että mikään muu ei voi tehdä

mua onnelliseksi, ei ainakaan sillä tavalla.

Ja kun sä katosit mun elämästä, 

mä kadotin sun lisäksesi myös itseni, 

mä ehkä lähdin liikaa elämään siihen samaan. 

Mä hyppäsin itse pää edellä siihen. 

Mutta se ei ole sinun syytäsi, se ei ole rakkauden

syytä vaan yksinomaan omia keskeneräisiä

asioita, joiden takia mahdollistin sen itselleni.

Mä itse annoin itseni hukkua siihen suohon, 

mä itse sukelsin pohjaan asti. 

En ajatellut, että saisin sua enää elämääni, 

sitä mä en koskaan edes kuvitellut. 

Mutten osannut silti olla hyppäämättä. 

Ehkä se keskitien löytäminen onkin asia, 

jonka suhteen täytyy vielä kasvaa ja kehittyä.

En päästä ollenkaan henkisesti lähelle, 

tai sitten jos päästän, nojaudun liikaa,

unohdan sen, että onni lähtee itsestä.

Kukaan muu tässä maailmassa ei voi tehdä

mua onnelliseksi, ellen ole itse onnellinen itseni kanssa.

Tiesin sen kyllä jo ennen sinua,

mutta suhun rakastuminen sai mut unohtamaan, 

etten voi antaa vastuuta mun onnesta kenellekään muulle.

Kadotin itseni totaalisesti ja kuvittelin, että

se johtui siitä, että sä katosit. 

Mutta mä olin minä jo ennen sinua ja 

nyt sä oot taas siinä.

Ja se on pelottavaa, todella pelottavaa.

Tästä päivästä lähtien mun täytyy

muistaa taas, että miten rakastan myös itseäni.

Juuret viimein kylmän kiven murtaa, jos ymmärtää odottaa

On mahtunut taas paljon ja kaikkea, 

paluu arkeen, joka ei edes tunnu arjelta,

ikävää, valtavaa ikävää, epätietoisuutta, pään

hajoamista, kun kaikki päivät kuluu samojen seinien sisällä.

Vastapainona valtavaa onnea, pieniä ihania

toivonpilkahduksia, rauhallisuutta, naurua, 

iloa, hymyjä, kiitollisuutta. 

Istun rantakalliolla ja katson mun ystäviä tajuten, 

ettei mikään voisi olla täydellisempää kuin se hetki siinä.

Uusia päämääriä, tavoitteita, haaveita, jopa nyt, 

kun koko maailma on pysähtynyt.

Paljon odotettavaa, paljon nähtävää, 

paljon koettavaa ja nyt vielä enemmän, 

kun mikään ei maailmassa ole niin kuin pitäisi.

Vaikka koko vuosi on ollut sarja vastoinkäymisiä, 

on ollut itkua, surua ja valtavaa tuskaa, 

on ollut epätoivoa ja halu luovuttaa,

niin olen sinnikkäästi jaksanut kulkea eteenpäin.

Oon jaksanut iloita siitä, mitä on ja haaveilla siitä, 

mitä kaikkea tulee olemaan.

Vaikka välillä jäisi mielummin sänkyyn makaamaan

sen sijaan, että nousisi taas samaan päivään,

jota vain kutsutaan eri nimellä, 

en ole tehnyt niin.

Tälläkin on varmasti merkityksensä,

joku tarkoitus, että päivät kuluvat samalla rutiinilla

- ehkei pää kestäisi sitten, jos olisi toisin.

Ei voi ainakaan paeta ajatuksiaan tanssilattialle

tai leikkiä, että kaikki olisi täydellistä. 

Ehkä tämä on maailman tapa kertoa, 

että nyt on vaikeaa ja nyt saa pysähtyä.

Että nyt täytyy pysähtyä.

Ja siitäkin huolimatta, että kaikki on mennyt 

enemmän tai vähemmän päin persettä, 

on ollut paljon kannattelevia ja voimaannuttavia asioita.

Hetkiä, asioita, tilanteita ja ihmisiä, 

jotka ovat saaneet jaksamaan, 

on antanut voimaa ja tahtoa rämpiä

tämänkin suon läpi.

Enkä mä vaihtaisi sekuntiakaan, koska mä tiedän, 

että kaikella on tai tulee olemaan jokin tarkoitus.

Eikä mikään muuta sitä, 

että mä olen voittaja joka tapauksessa, 

kävi miten kävi.

Ei huono onni kai oo päättymätön tie, se johtaa aina jonnekin

Elämässä on ollut nyt muitakin värejä,

kun mustaa ja harmaata niiden eri sävyissä.

Pieniä pilkahduksia muustakin, ei enää sellaista

valtavaa tuskaa, josta ei näe ulospääsyä.

Ikävä ja kaipuu sua kohtaan on edelleen läsnä, 

surukin on, mutta niin se saakin olla,

niin kai sen kuuluukin olla.

Annna sen olla, en yritä tai halua päästä siitä eroon, 

sillä se on jo siedettävämpää.

Ja edelleen välttämätöntä, että pääsee eteenpäin.

Näen hirveästi unia susta ja kuolemasta,

aina sä olet päätähtenä niissä, 

mutta aamuisin ei tule enää shokkina, 

että sähän oot jumalauta kuollut. 

Edelleen se on ensimmäinen asia, jonka muistaa, 

mutta se ei shokeeraa enää samalla tavalla.

Vähän on jopa ollut sellainen olo, 

että riittää jo, en jaksa enää yhtään enempää

sua, sun muistelua tai sun kaipuuta.

Ja näistä ajatuksista tulee huono omatunto, 

mutta kai tämäkin on osa suruprosessia.

Tällä viikolla kasvoja on koristanut hymy

enemmissä määrin, nauruakin on ollut.

Oon jopa muistanut tuntea rakkautta, 

oon tuntenut olevani rakastettu ja riittävä. 

Yksin jäädessä maailma romahti hetkellisesti, 

tunnit täyttyi itkusta ja epätoivosta, 

mutta selvisin kuitenkin.

En ehkä ole vielä valmis jäämään yksin

pyörittelemään ajatuksiani, 

en vaikka kuka laittaisi viestiä. 

Pienin askelin valoa kohti, 

vielä tämäkin kamppailu voitetaan, 

vielä nostetaan keskisormet pystyyn maailmalle,

kun ei tälläkään kertaa saanut murtumaan.

Vaikken valoa nää ja suru sääli ei vähääkään, voin vain luottaa ettei se jää

Viikonloppuna oli sun hautajaiset ja ne

vietettiin ilman meidän läsnäoloa.

Käytiin seuraavana päivänä haudalla, 

pukeuduttiin mustaan, vietiin hautakimppu, 

vietiin kynttilä, luettiin meijän kirjeet sulle.

Silti heräsin maanantaina ja ajattelin, 

että ehkä tämä kaikki on kuitenkin vain painajaista, 

jotain yhtä ja suurta väärinkäsitystä.

Mikään ei siellä konkreettisesti viitannut siihen, 

että oikeasti se olisit sinä, sinun ruumis, 

joka makaisi arkussa siellä kuopassa, 

jota ei oltu vielä edes peitetty.

Lisäksi viikonloppuna yksi laittoi ihan vääriä

viestejä, törmäsin Holviin baarissa ja

se kertoi jälleen, kuinka on aina rakastanut.

On ollut kaikkea, mutta silti mun pää

täyttyy susta, sun kuolemasta ja sun kaipuusta. 

En kykene pohtimaan mitään muuta, 

töissä mikään ei tunnu miltään, 

en saa siitä tunnepuolisesti minkäänlaista otetta.

Yksi kertoi, ettei voisi elää ilman minua,

tänään se lähetteli viestejä niin ylpeänä töistään, 

lähetteli kuvia, että mitä oli saanut aikaseksi.

Tänään on neljä viikkoa kuolemastasi, 

mutta tänään mä myös hymyilin ensimmäistä

kertaa aidommin kuin koko aikana.

Tänään tunsin muutakin, kuin tuskaa, 

kuin surua ja suurta kaipuuta.

Toisaalta pelottaa, että milloin tämä ilo häviää, 

että milloin ne tutut tunteet ottavat taas valtaansa, 

mutta tällä hetkellä nautin tästä, 

että voin hengittää ja että sä olet ajatuksissa

murto-osan vähemmän, kuin muina päivinä. 

Ei se tunnu enää vapaalta, mä oon se sisilisko ilman häntää

Edelleen on pimeää, harmaata ja sumuista,

mikään ei tuota samalla tavalla iloa kuin ennen. 

Ei kiinnosta musiikin kuuntelu, ei kiinnosta

Netflixin tuijottaminen, ei ruoka, ei mikään.

Raahaudun töihin, hoidan työni, 

kuulen mukavia kommentteja kuten "oot tosi omaohjautuva,

oma-aloitteinen, mahtavaa" ja "ai tää on sun eka

päivä, olin ihan varma että oisit ollu jo pitkään, 

kun sulla on niin varmat otteet",

mutta ne eivät tunnu missään.

Kiittelen hymyillen, vaikka todellisuudessa

tekisi mieli vain purskahtaa itkuun.

Sun hautajaiset on tämän viikon lauantaina,

sinne on kutsuttu "viisi läheisintä ystävää",

mutta on mainittu erikseen, että 

"H:ta ja J:tä en aijo kutsua."

Ollaan kuuleman mukaan liian suuri

osa tätä tragediaa.

Ja se suututtaa, se ahdistaa, se vituttaa -

viimeiset kaksi vuotta meni sua auttaessa,

sua tsempatessa ja lohduttaessa.

Lukemattomat unettomat yöt, 

Googlessa surffailut, miten pelastaa alkoholisti,

yhteystietoja lapulle, viinat alas lavuaarista, 

hätänumeroon soittelut ja niin edelleen. 

Ja mitä nämä "viisi läheisintä ystävää" on tehnyt vuoksesi,

kutsunut ryyppäämään, nauranut sulle

selän takana ja päin naamaa.

Ja silloin me ollaan napattu sut kainaloon,

talutettu kotiin ja kerrottu, että muut on idiootteja.

Mutta meiltä riistetään mahdollisuus sun hyvästelyyn.

Kaikki muut elävät elämäänsä, 

niillä on kaikilla päivämäärä, jolloin saavat

piirtää pisteen tälle, jolloin kaikki konkretisoituu.

Meillä sen sijaan ei, 

me ollaan vietetty viimeiset viikot yhdessä,

koska kumpikaan ei pysty olemaan yksin. 

Ollaan itketty, puhuttu susta 24/7, ollaan

ahdistuttu elämästä, haluttu lähteä sun perään.

Ja meillä ei ole sitä päivää, sitä tapahtumaa, 

joten kaikki tuntuu loputtomalta.

Tämä tuntuu loputtomalta suolta,

loputtomalta surulta.

Ja jos sä oisit yhtä täällä, 

sä ärähtäisit kaikille, että nyt vitun nörtit,

H ja J kutsutaan ja sillä sipuli.

Jos sun tahtoa kunnioitettaisiin, jos sua kunnioitettaisiin, 

me osallistuisimme hautajaisiisi.

Näis valokuvis ajatuksis elät täällä aina, oot yksi noista tähdistä, jotka taivaal loistaa

Kaikissa päivissä, jollei jopa hetkissä, 

on merkkejä kuolemasta.

Se on läsnä nyt niin vahvasti, 

etten aina tiedä, että miten päin olla.

Välillä se unohtuu, pystyy keskittymään muuhun, 

pystyy nauttimaan ystävän kanssa elokuvasta 

tai puhumaan muista asioista.

Mutta se on ja se tulee olemaan,

enkä ymmärrä, että mitä tämä elämä ajattelee. 

Hei, toi ei ookaan vielä kokenu tarpeeksi, 

heitetääs sille pari vastoinkäymistä lisää tästä. 

Välillä tuntuu, että romahdan kaiken alle, 

etten jaksaisi enää taistella. 

Kirjoitan viestejä ystävälle, viestejä, 

joiden sisältönä on se, 

etten jaksa enää elää tässä maailmassa.

Ainakin joku näkee, että myös minä

kuulun tulevaisuuteen.

Ja se valaa uskoa, vähän toivoa, 

että nyt vaan täytyy puskea eteenpäin.

Enkä mä oikeasti halua pois, 

vaikka välillä tämä surutyö onkin maailman vaikeinta.

On kuin jokin kaava, tajuamisesta valtava kipu, 

kivun jälkeen epätoivo ja suunnaton suru.

Seuraavana epätodellinen ja turta olo, 

ikään kuin katselisi omaa elämäänsä niin kuin 

se olisi traaginen murhenäytelmä.

Sumua, sumua ja sumua, 

sitä tämä koko alkuvuosi on ollut.

Vaikeuksien kautta voittoon.

Arkku suljetaan ja sut haudataan, petinkö lupauksen, kun en pystyny auttamaa

On vaikea ymmärtää, on vaikea hengittää,

on kysymyksiä, on hämmennystä.

Ja kun se viimein iskee, se todella iskee, 

tuntuu, kuin joku kaapisi sydäntä rinnasta.

On vaikea hengittää, on vaikea olla,

sattuu niin saatanasti.

Se piirtyy todellisuuteen todellisena, 

se piirtyy lauseina, se piirtyy ajatuksena, 

ettet koskaan enää palaa.

Olet kuollut, poissa, ikiunessa, jossain, 

josta et koskaan palaa. 

Et koskaan tule takaisin, 

en koskaan enää kuule sun ääntä, naurua, 

näe sun kasvoja, kuule sun vitsejä.

Viime syntymäpäivänä mulla oli yksi toive, 

se yksi toive liittyi meidän porukkaan ja se oli se, 

etten koskaan menettäisi ketään teistä. 

Nyt sä olet lopullisesti poissa,

yksi on vaihtanut piirejä, eikä ole enää porukkaa. 

Ei ole enää mökkireissuja, ei ole peli-iltoja,

ei leffailtoja eikä omenapiirakkaa.

Ei ole enää iltoja, joiden aikana nauran enemmän

kuin koko kuukauden aikana muiden kanssa.

Ei enää yksikään lauantai-ilta ala meidän

perinteisellä keskustelulla.

Yritän hengittää, yritän muistaa, 

että eteenpäin on vain jatkettava huolimatta siitä, 

että kuinka vaikeaa tämä kaikki on.

Mutta on vaikea ymmärtää, että miten kaikki katosi, 

miksei kukaan kysy, 

että hei, miten sä voit tämän kaiken keskellä.

Ajattelin, että kun kohtaan tämänlaisen asian, 

kysyisi ystävät edes velvollisuudentunteesta, 

että miten pärjäilen.

Minkälainen ystävä ei kysy?

Onko sellainen oikea ystävä, joka ei kysy? 

So let the light guide your way hold every memory

Tää vuosi on ollut täynnä kuolemaa,

se on ollut läsnä tavalla tai toisella koko ajan.

On sydäntäsärkevää tietää, että joku,

joka merkitsee paljon, 

voi niin huonosti, että tahtoisi kuolla.

Sitten tapahtuu ihan oikeasti kuolema,

ja mun mieli on kai vähän turta.

Aina kun luulen, ettei musta löydy enempää

kyyneleitä, ne kohoaa kuitenkin taas silmiin.

Istun lentokentän tupakkakopissa, 

kyyneleet silmissä yritän muistaa, 

että elämän täytyy jatkua.

Että ei ole väärin lähteä käymään muualla, 

että minunkin kuuluu saada olla onnellinen.

Ja kun mä kerron ihmisille kuolemasta, 

kun ihmiset näkee mun itkevän, 

ne tietää mun tuskan,

mä haluaisin, että joku kysyisi,

että miten jakselen, miten pärjään kaiken tämän kanssa.

Mutta niin ei ole kuitenkaan käynyt,

sitähän multa ei kysellä. 

Ajatellaan kai, että kyllähän mä pärjään, 

että on ihan ok valittaa omista asioistaan silloinkin, 

kun olen keskellä surutyötä.

Ja silti istun lentokentällä potemassa huonoa omatuntoa, 

kun lähden muualle, 

jätän toiset selviytymään.

Vaikkei mun todellakaan pitäisi.

Mun täytyy saada olla onnellinen, 

että pian pääsen rakkaani luokse, 

että pian voin tuntea olevani taas rakastettu.

Täytyyhän mun? 

It's been a long day with you, my friend

Kun sinä yönä istuin ystäväni sohvalla

ja ovikello soi, tiesin, että uutiset ovat kamalia.

Lamaannuin, koko maailma oli täynnä sumua,

kuulin sanoja sieltä täältä, mutten kuitenkaan.

Sinä yönä juteltiin viisi tuntia,

nukuttiin puoli tuntia ja lähdettiin aamulla

yrittämään elää normaalia elämää. 

Ensimmäisellä tauolla en mennytkään

ostamaan kahvia, kuten yleensä, 

vaan seisoin tupakka kädessä

ja lausuin ne sanat, joita en voi kai vieläkään

uskoa: "L on kuollu, tiistai-iltana."

Yli 40 tuntia puolen tunnin unilla, 

se tuntui ikuisuudelta, siltä, ettei se koskaan pääty.

Järkytystä, itkua, huutoa, surua, epätoivoa, 

syyllisyydentuntoa, puhetta,

muistelua, vihaa, toivoa, hillitöntä naurua.

Mieli yrittää edelleen jäsentää kaiken, 

muttei mikään tunnu siltikään selvältä. 

Yhä ajattelen, että se vielä laahustaa jostain

esille ja virnuilee, että läppä oli,

vitun nörtit ku uskoitte.

Mutta ei se tule, se ei laahusta enää mihinkään.

Ja mun pitäisi hyväksyä se,

hyväksyä, että se on ihan oikeasti poissa, 

ettei se ihan oikeasti tule enää takaisin.

Pää tuntuu raskaalta, välillä on vaikea hengittää,

ajatukset tuntuu pyörivän samaa oravanpyörää.

Mutta elämä jatkuu, sen täytyy jatkua, 

sitä L haluaisi myös. 

Se haluaisi meidän nostavan maljan jos toisenkin, 

se haluaisi nähdä meidän nauravan, 

se haluaisi kuulla meidän vitsailevan.

Hyvää ja kaunista matkaa, 

kyllä me vielä tavataan.

Ei vielä moneen vuosikymmeneen, 

mutta sua saikin aina odottaa;

nyt on sun vuoro odottaa meitä. <3

Siellä missä saatana on heitä vaikka samaan tuleen

Siitä ei ole edes kuukautta, kun palasin kotiin,
mutta mikään aika ei ole ennen tuntunut
näin pitkältä, näin loputtomalta.
Olen kerennyt kadottaa itseni,
oon hautautunut kaiken tämän alle.
Yhä useammin tuntuu,
että tukehdun, että joku kuristaa,
painaa rintaa, estää mua hengittämästä.
En löydä enää omia ajatuksiani,
en tiedä, että mitkä ovat omasta mielestä
ja mitkä tulee jostain muualta.

En tunnista itseäni kuluneiden viikkojen
ajalta, en tiedä kuka helvetti on se,
joka saa hermoromahduksen,
päätyy käsi paketissa miettimään,
että miten pystyi repimään kaikki kuvat.
En tiedä kuka on se, joka kirjoittaa
viestejä viestien perään, vaikkei saa vastauksia.
Kuka tiuskii läheisilleen, kuka jää
mieluummin sängyn pohjalle murehtimaan
ja kieriskelemään itsesääliin.

Pelkään, kiukuttelen, panikoin,
teen valintoja, joiden tiedän johtavan riitoihin.
Viikkojen ajan tunsin olevan pieni,
mitätön, riittämätön, hyödytön.
Jossain vaiheessa kai aloin uskomaan siihen,
koska en mä muuten näin käyttäytyisi.
Miksen mä löytänytkään itseäni? 

Milloin mä muistan taas,
että oon arvokas ja rakastettava?
Mikä saa mut muistamaan sen?