Siitä ei ole edes kuukautta, kun palasin kotiin,
mutta mikään aika ei ole ennen tuntunut
näin pitkältä, näin loputtomalta.
Olen kerennyt kadottaa itseni,
oon hautautunut kaiken tämän alle.
Yhä useammin tuntuu,
että tukehdun, että joku kuristaa,
painaa rintaa, estää mua hengittämästä.
En löydä enää omia ajatuksiani,
en tiedä, että mitkä ovat omasta mielestä
ja mitkä tulee jostain muualta.
En tunnista itseäni kuluneiden viikkojen
ajalta, en tiedä kuka helvetti on se,
joka saa hermoromahduksen,
päätyy käsi paketissa miettimään,
että miten pystyi repimään kaikki kuvat.
En tiedä kuka on se, joka kirjoittaa
viestejä viestien perään, vaikkei saa vastauksia.
Kuka tiuskii läheisilleen, kuka jää
mieluummin sängyn pohjalle murehtimaan
ja kieriskelemään itsesääliin.
Pelkään, kiukuttelen, panikoin,
teen valintoja, joiden tiedän johtavan riitoihin.
Viikkojen ajan tunsin olevan pieni,
mitätön, riittämätön, hyödytön.
Jossain vaiheessa kai aloin uskomaan siihen,
koska en mä muuten näin käyttäytyisi.
Miksen mä löytänytkään itseäni?
Milloin mä muistan taas,
että oon arvokas ja rakastettava?
Mikä saa mut muistamaan sen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti