ja ovikello soi, tiesin, että uutiset ovat kamalia.
Lamaannuin, koko maailma oli täynnä sumua,
kuulin sanoja sieltä täältä, mutten kuitenkaan.
Sinä yönä juteltiin viisi tuntia,
nukuttiin puoli tuntia ja lähdettiin aamulla
yrittämään elää normaalia elämää.
Ensimmäisellä tauolla en mennytkään
ostamaan kahvia, kuten yleensä,
vaan seisoin tupakka kädessä
ja lausuin ne sanat, joita en voi kai vieläkään
uskoa: "L on kuollu, tiistai-iltana."
Yli 40 tuntia puolen tunnin unilla,
se tuntui ikuisuudelta, siltä, ettei se koskaan pääty.
Järkytystä, itkua, huutoa, surua, epätoivoa,
syyllisyydentuntoa, puhetta,
muistelua, vihaa, toivoa, hillitöntä naurua.
Mieli yrittää edelleen jäsentää kaiken,
muttei mikään tunnu siltikään selvältä.
Yhä ajattelen, että se vielä laahustaa jostain
esille ja virnuilee, että läppä oli,
vitun nörtit ku uskoitte.
Mutta ei se tule, se ei laahusta enää mihinkään.
Ja mun pitäisi hyväksyä se,
hyväksyä, että se on ihan oikeasti poissa,
ettei se ihan oikeasti tule enää takaisin.
Pää tuntuu raskaalta, välillä on vaikea hengittää,
ajatukset tuntuu pyörivän samaa oravanpyörää.
Mutta elämä jatkuu, sen täytyy jatkua,
sitä L haluaisi myös.
Se haluaisi meidän nostavan maljan jos toisenkin,
se haluaisi nähdä meidän nauravan,
se haluaisi kuulla meidän vitsailevan.
Hyvää ja kaunista matkaa,
kyllä me vielä tavataan.
Ei vielä moneen vuosikymmeneen,
mutta sua saikin aina odottaa;
nyt on sun vuoro odottaa meitä. <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti