Kun sä oot ollut jo vuosia väsynyt ja onneton, niin miks nyt palaisit siihen

Nykyään mulla venyy illat tosi pitkiksi,
nukun keskimääräisesti viisi tuntia yössä.
Nukahtaminen on perkeleen vaikeaa,
vaikken edes stressaa sitä erityisesti.
Enkä koe, että olisi muitakaan valvottavia tekijöitä.
Unet ovat levottomia ja ahdistavia
silloin, kun niitä näen.
Väsymys saa mielialat heilahtelemaan.

Luulen, että päätöksen kestäminen tekee tätä,
jokainen päivä, kun sitä ei anneta,
nakertelee aina vähän enemmän.
Syö arvokkuuden tunnetta,
saa vihaiseksi, saa surulliseksi.
Saa vihaamaan koko prosessia,
aina on tullut takapakkeja tai yllätyksiä
ja alan kyllästymään siihen.
Alan kyllästymään siihen muistoon,
jossa istut oikeuden edessä ja kerrot
antaneesi anteeksi minulle sen, että
pilasin elämäsi.
Että perheesikin antaa.
Että luulit suomen olevan oikeudenmukainen valtio.

Se muisto yrittää hiljentää sen toisen,
sen, jota mä edelleen käytän hyödyksi.
Se, kun lunastin arvokkuuteni
kävelemällä ohitsesi selkä suorana ja leuka pystyssä.
Näytin, ettet sä saanutkaan mua rikki.
Mutta se haaleenee päivä päivältä,
alkaa tuntumaan epävarmemmalta,
haavoittuvalta, pelokkaalta.
Enkä halua, että viet senkin minulta,
haluan saada päätöksen ja jättää
kaiken tämän taakseni.
Haluan halin jos toisenkin,
haluan ylpeitä katseita,
iloa, että selvisin tästäkin.
Sitten kun olen selvinnyt,
vaikka välillä tämä odottelu saa niin lukkoon,
pelkäämään, etten selviäkään.

Haluan suoristaa selkäni, nostaa leukani,
nukkua yöni kunnolla.
Tarvitsen päätöksen,
ansaitsen sen, ansaitsen todella.

Pojat laulakaa se laulu, joka sai mut aina nauramaan

Kaikki on ärsyttävän hyvin,
oon ärsyttävän tyytyväinen koko ajan.
Ärsyttävyys saa piirteensä silloin,
kun olen sellaisten ihmisten seurassa,
jotka stressaavat ja murehtivat kaikesta.
Toisaalta se myös antaa voimaa,
kun en ole enää se
epävarma ja pelokas pieni tyttö,
vaan se, kuka antaa tsemppihaleja
ja rohkaisevia sanoja itkevälle, epävarmalle tyypille.
Olen se, kuka seisoo mökin kuistilla niin kauan,
että toinen pääsee saunatupaan
ja lukittua oven, koska yksin ei olisi sinne
päässyt peloiltaan.

Voin suoristaa selkäni yhä useammin,
en enää pelkää ihmisten nauraessa,
että nauravatko he minulle.
Ja vaikka nauraisivat, siinäs nauravat.
Tavallaan ärsyttää myös se,
ettei enää ole mitään sellaista
möykkyä, ei ole mitään isoja juttuja,
joiden eteen pitäisi tehdä paljon töitä.
Oon just niin kokonainen,
kun voin näillä kokemuksilla olla.
Ja se just niin on todella kokonainen.
Rikottu, kyllä, mutta nyt hiton ehjä.
Hiton ehjä ja vahva.

Mä en enää jumiudu ajatuksiin,
että pitäisi olla jotain parempaa,
pitäisi olla jotain enemmän.
Oon näin ja näin on hyvä,
oon just tätä mitä mä oon
ja se on riittävää.
Välillä mielen valtaa kuitenkin tietynlainen
epäuskoisuus, että nytkö kaikki on tehty,
nytkö oon kokonainen,
eikö enää mitään akuuttia korjattavaa?
Se ei ole epävarma epäuskoisuus,
se on sellainen, kun on monta vuotta
kamppaillut ja sitten ei enää tarvitsekaan.
Tyhjentävää.

Minä riitän.