olin varma, etten selviä tästä. Olin varma myös silloin,
kun autossa itkin niin paljon, etten saanut henkeä
ja silloin, kun terassilla huusin,
että mieti miten se nyt jossain juhlistaa
ja jatkaa elämäänsä tyytyväisenä.
Enkä mä uskonut selviäni silloinkaan,
kun näin punaiset kasvoni ja turvonneet silmäni peilistä.
Mutta kun yksi pysäyttää auton tullakseen halaamaan,
toinen käskee soittamaan jos tuntuu siltä
ja kolmas käskee nyt keskittymään vain itseeni -
muun muassa silloin mä sain toivonpilkahduksia.
Kun saan lukemattomia viestejä,
tsemppiä ja tukea, mä en pelkää, ettenkö selviäisi.
Yksi sanoi kauniita sanoja ja
silloin mä ehkä hymyilin ensimmäisen kerran
ja mietin, että ehkä mä joskus selviän.
Että siinä mulla on ihminen ja syy,
jonka takia mun on selvittävä.
Pyyhin kyyneleitä ja mietin, että se tekisi
sen mun puolesta, jos vain olisi vieressä.
Kun mä kirjoitin sille viestejä, että mä kuolen,
mä ihan oikeasti kuolen,
se päättäväisesti kertoi kerta toisensa jälkeen,
että hän on siinä, yhdessä olemme vahvoja.
Ja kun mä sanoin, että tuntuu etten ole mitään,
se kerto, että olen kaikki ja hänen kaikkensa.
Silloin mä aloin uskomaan, että selviän.
Ja silloin, kun mä nauroin kaikkien niiden kyyneleiden
takaa jollekin äitin muka-hauskalle jutulle,
ei tarvinnut enää edes miettiä, että selviänkö.
10:43 mun maailma romahti vessan lattialle,
mun maailma romahti tuhansiksi sirpaleiksi.
12:28 aloin keräilemään sirpaleita.
Ja ne sirpaleet, jotka jäi itseltä näkemättä,
niitä mulle ojenteli maailman ihanimmat ihmiset.
Se ehkä on tyytyäväinen, että syytteet hylättiin,
mutta mulla on jotain paljon arvokkaampaa.
Mulla on ihmisiä ympärillä,
jotka aidosti ja oikeasti välittää ja rakastaa,
jotka olisi valmiita tekemään mitä vaan mun puolesta.
Mulla on maailma täynnä rakkautta,
sydämiä (vaaleanpunaisia äitini sanojen mukaan).
On haaveita, on suunnitelmia.
Ja mikä tärkeintä:
mulla on selkäranka ja puhdas omatunto.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti