lukee mun puhelimen näytöllä
ja mun sydän jättää lyönnin tai kaksi väliin.
Joku pusertaa mun rintakehää
ja mä yritän keskittyä hengittämiseen.
Samaan aikaan oon täynnä huojentumista,
helpotusta ja pelkoa.
Nieleskelen kyyneleitä, ei vielä, ei tässä.
Myöhemmin annan niiden tulla,
enkä ole ihan varma, että mitä varten vuodatan niitä.
Olenko niin helpottunut vai kuitenkin vain peloissani?
Ensi viikon perjantaina tapahtuneesta tulee
täyteen kolme vuotta ja istunnosta on silloin
kulunu yhdeksän kuukautta (rikosilmoituksen
teosta n. viikon vajaa kolme vuotta.)
Silloin mä olen kuitenkin jo saanut päätöksen,
vaikka olinkin aivan varma, etten
tule sitä saamaan siihen mennessä.
Tähän asti olin vahvasti sitä mieltä,
että ihan sama, että minkälainen ratkaisu tulee.
Että kunhan vain pääsen piirtämään pisteen,
jättämään kaiken menneisyyteen,
niin se riittää.
Mutta nyt, kun se on todellista,
kun on konkreettista näyttöä siitä,
että ratkaisu on tulossa,
mua ahdistaa ihan jumalattomasti.
Mitä jos ne onkin päättäneet, että se on syytön?
Miten mä pystyisin käsittelemään sen,
minkälaisia tunteita se herättäisi mussa?
Ja kun pyörittelen näitä kysymyksiä päässäni,
kun ne soljuu ja kietoutuu toisiinsa,
mun tekisi mieli piiloutua peiton alle.
Haluaisin kadota tai painaa jotakin nappulaa,
joka saisi ajatukset katkolle.
Etteivät ne menisi enempää solmuun.
Mutta ne menee ja ne löytää uusia ajatuksia,
jotka ne saa vedettyä kietoutuneeseen verkkoonsa.
Yritän muistaa hengittää.
Yritän muistaa, ettei tässä ole hätää.
Jos ratkaisu on hänen syyttömyytensä
ja jos se hajottaa mut pirstaleiksi,
niin mulla on miljoona syytä olla vajoamatta
takaisin sinne pimeään synkkyyteen.
Mulla on ihmisiä ympärillä,
jotka haluavat pitää mut pinnalla.
Mulla on ihmisiä ympärillä,
joiden takia haluan pysyä pinnalla.
Kunhan nyt muistan vain hengittää,
niin selviän kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti