Tylsä elämä ja valheita sävytteeks, enkä tän jälkee ees muista omaa nimeeni

Samaan aikaan oon hukassa, mutta kuitenkin

tunnen olevani enemmän elossa kuin aikoihin.

Mutta kuitenkin odotan koko ajan jotakin;

vaikka odotuksen olisi pitänyt jo loppua. 

Päätin lopettaa erään odottamisen,

asuntokin on jo valmis.

Silti tuntuu, että en ole yhtään mitään, 

en ehkä ole tuntenut olevani mitään moneen kuukauteen.

Sinä päivänä, kun työharjoittelu keskeytyi, 

kadotin itseäni päivä päivältä vähän enemmän.

Mikä minä olen auttamaan tai tukemaan muita, 

kun olen vain kuori siitä, mitä olin joskus?

Yritän tehdä aktiivista työskentelyä sen eteen, 

että voisin olla jälleen se sama ihminen, se, 

jonka löytämiseen tein vuosia töitä.

Mutten ole ihan varma, että mitä se oli,

mitä silloin oli toisin?

Oli rutiinit, oli arki ja sitä kautta koin onnistumisia, 

mutta sille en vielä mahda mitään, en mitään.

Herään joka aamu johonkin mitättömään,

peilistä tuijottaa aina se sama saatanan tyyppi, 

joka ei ole ole yhtään mitään, 

jota ei tarvita yhtään missään.

Joskus elin tälläistä elämää, koska ei ollut voimia

muuhun, koska en nähnyt syytä elää.

Nyt on kuitenkin voimia, on halua, on intoa, 

mutta ei ole mitään, mihin purkaa sitä.

Mihin hukuttaa ajatukset tai mitään,

jonka vuoksi kokisin olevani hyödyllinen.

Kerron itselleni, että tämä on vain tällänen vaihe, 

että tämän läpi on vain kuljettava ja on ihan

normaalia tuntea tälläsiä tunteita, 

mutta omakaan lohduttava puhe ei riitä.

Putoan silti sinne kuoppaan, jossa seurana

on itsesääli, epätoivo ja muita yhtä epäedullisia tunteita.

Kaikki on hyvin, on paljon hyvää,

mutta miten voisin nauttia mistään siitä, 

kun mun on niin paska olla itseni kanssa? 

Ja niin kai välillä pitää vähän särkyä, niin askeleet on varmemmat kun taas tanssii ehjänä

Mun pää on täynnä jotakin ihmistä,

jota en ole koskaan edes nähnyt.

Sen ihmisen ei pitäisi tietää musta mitään,

mutta se tietää kuitenkin paljon

ja mitä enemmän tiedän sen tietävän, 

sitä enemmän se nostaa ahdistusta.

Yritän jättää omaan arvoonsa, 

yritän muistaa, ettei sitä saisi päästää pään sisään.

Mun puhelimen näytöllä on kuitenkin sanoja, 

jotka porautuu mun mieleen. 

Sanoja, jotka jää pyörimään sinne.

Huora, kodinrikkoja, ruma naama.

Sanat ovat aina vain sanoja,

mutta eniten sattuu se, etten ole tehnyt mitään, 

jonka takia ansaitsisin saada osakseni tätä.

Minä en ole se, joka on jotain rikkonut.

En ole se, joka on tukehduttanut toisen, 

joka on alistanut toisen nurkkaan.

En ole rikkonut, satuttanut tai tehnyt onnettomaksi.

Ei se ottaisi mua kainaloon,

ei se antaisi mun nyyhkyttää sen rintaa vasten, 

ei se silittelisi tai kuuntelisi, 

kuinka kerron olevani ruma huora ja lisäksi kodinrikkoja,

eikä se varsinkaan pitäisi motivaatiopuhetta, 

joka päättyy sanoihin "sähän oot

tehnyt onnettomasta miehestä onnellisen."

Vaikka tiedän olevani riittävä, enkä enää

ahdistu ajatuksesta, että mua kutsutaan

huoraksi tai kodinrikkojaksi,

ahdistaa mua ihan hulluna se, että sain 

myös tappouhkauksen.

Se pelottaa ja se ahdistaa, eikä se riitä, 

että pelkään itseni puolesta;

pelkään myös toisen puolesta.

Se saa päässä sumenemaan.

On maailmassa tapahtunut myös hyviä asioita,

maailmaan mahtuu paljon hyvää taas.

Mä liikuin kaiken aikaa kohti uutta alkua

Mulla on toisinaan tunne, kuin eläisin väärää elämää.

Ikään kuin mut olisi heitetty keskelle kaaosta, 

keskelle oikean elämän pakohuonepeliä.

Etsin epätoivoisena vastauksia, vihjeitä tai

ihan mitä tahansa, joka auttaisi ulos tästä. 

Tästä kaaoksesta, näistä tapahtumista, 

tästä kaikesta, mitä on ollut meneillään.

Toisinaan tuntuu, että mut on laitettu automaatiolle, 

että maailma pyörii ympärillä normaalisti, 

mutta mä teen kaiken automaattisesti.

Päivät pyörii normaalisti, aika vaihtuu, mutta

mun mieli laahaa jossain kaukana.

Se ei pysy perässä kaikissa näissä

tapahtumissa, joita tänä vuonna on tapahtunut.

En tiedä, että mistä kaikki sai alkunsa -

onko tämä jotain jatkumoa, joka päättyy, 

vai onko tämä vain elämää, jonka narut oon

hukannut ja jotka mun pitää saada taas käsiini. 

Isoja asioita on joka tapauksessa tapahtunut,

suuria vastoinkäymisiä ja suuria muutoksia.

Tää vuosi on ollut täynnä odotusta, 

millon oon odottanut mitäkin.

Odottanut, että aikaa kuluu L'n kuolemasta,

että voisin alkaa käsittelemään muita asioita.

Odottanut, että H'n kanssa asiat järjestyisi,

odottanut, että sen tilanteesta kuuluisi jotain uutta. 

Odottanut, että asunto olisi taas asumiskelpoinen, 

odottanut, että korontilanne helpottaisi.

Ja kun L'n kuolema antoi tilaa muulle,

meni opiskelun suhteen matto jalkojen alta

ja kun siihen alkoi tottua, H lähti lukkojen taakse.

Jossain vaiheessa tuntui, että kaikki elämän

osa-alueet oli vituillaan: ei asuntoa, ei työtä/opiskelua,

parisuhde oli tuhoon tuomittu, ystävien ja perheen kanssa

oli suuria ongelmia, oma terveys huolestutti.

Hiljalleen kuitenkin, pala palalta asiat lähti rakentumaan.

Toisinaan on ollut hetkiä, kun se rakennelma 

on romahtanut tyystin ja olen taas joutunut

aloittamaan sen prosessin täysin alusta.

Toisinaan se on sujunut pitkän matkaa ongelmitta, 

joskus irtoaa pala sieltä täältä.

Muuttaisinko jotain, jos voisin, sitä on mahdoton

sanoa vielä tässä vaiheessa,

en ehkä ole löytänyt kaiken tarkoitusta vielä. 

Mutta mä tiedän, että joku päivä löydän ja silloin

voin sanoa, etten muuttaisi mitään. 

Että tämän vuoden tapahtumat ovat rakentaneet

musta taas kerran helvetisti vahvemman ihmisen.

Sillä välin mun täytyy lopettaa odottaminen, 

mun täytyy alkaa elämään tätä hetkeä.

Nauttia siitä, mitä on ympärillä ja haaveilla siitä, 

mitä tulee olemaan.