Mun pää on täynnä jotakin ihmistä,
jota en ole koskaan edes nähnyt.
Sen ihmisen ei pitäisi tietää musta mitään,
mutta se tietää kuitenkin paljon
ja mitä enemmän tiedän sen tietävän,
sitä enemmän se nostaa ahdistusta.
Yritän jättää omaan arvoonsa,
yritän muistaa, ettei sitä saisi päästää pään sisään.
Mun puhelimen näytöllä on kuitenkin sanoja,
jotka porautuu mun mieleen.
Sanoja, jotka jää pyörimään sinne.
Huora, kodinrikkoja, ruma naama.
Sanat ovat aina vain sanoja,
mutta eniten sattuu se, etten ole tehnyt mitään,
jonka takia ansaitsisin saada osakseni tätä.
Minä en ole se, joka on jotain rikkonut.
En ole se, joka on tukehduttanut toisen,
joka on alistanut toisen nurkkaan.
En ole rikkonut, satuttanut tai tehnyt onnettomaksi.
Ei se ottaisi mua kainaloon,
ei se antaisi mun nyyhkyttää sen rintaa vasten,
ei se silittelisi tai kuuntelisi,
kuinka kerron olevani ruma huora ja lisäksi kodinrikkoja,
eikä se varsinkaan pitäisi motivaatiopuhetta,
joka päättyy sanoihin "sähän oot
tehnyt onnettomasta miehestä onnellisen."
Vaikka tiedän olevani riittävä, enkä enää
ahdistu ajatuksesta, että mua kutsutaan
huoraksi tai kodinrikkojaksi,
ahdistaa mua ihan hulluna se, että sain
myös tappouhkauksen.
Se pelottaa ja se ahdistaa, eikä se riitä,
että pelkään itseni puolesta;
pelkään myös toisen puolesta.
Se saa päässä sumenemaan.
On maailmassa tapahtunut myös hyviä asioita,
maailmaan mahtuu paljon hyvää taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti