On olo, eikä se todellakaan ole hyvä, ei edes sinne päin.
Tuntuu että joku yrittäisi puristaa keuhkoja kasaan,
ahdistus kasvaa minuutti minuutilta suuremmaksi,
päässä pyörii terät, lääkkeet, poispääsy, satuttaminen.
Johonkin tyynyyn mä sain mumistua Rakkaalle, ettei nyt kaikki ole hyvin, että haluan pois.
Se tuo hyvää hyvyyttään temestaa ja hetken kaikki tuntuu selkeämmältä,
mutta ei se mikään ihmepilleri ole, niinhän se ahdistus vaan tekee taas tuloaan.
Erehdyin luulemaan, että tää suo oli tässä, ylös tultiin ja selvittiin,
mutta niin, olenpa minä taas helvetin tyhmän ajatuksen päähäni istuttanut.
Viillä, viillä kovaa, syvemmälle, valtioon, kuole, kuole paska, kuole.
Niin. Niin ne sanoo (pään sisällä vai ihan oikeasti, en tiedä, en.)
