Oon elossa, mut haluun juosta karkuun mun sielua

Sielua, joka on tahrittu niin moneen otteeseen,

etten jaksa edes pysyä perässä laskuissa.

Toisinaan niin pahasti, niin kauan aikaa sitten, etten usko että se enää palaa ennalleen.

Oon pysynyt vahvana, aina ja nyt vielä vahvempana,

en ole antanut periksi, enkä tule antamaankaan.

Pitäisi sitten kai lopettaa, tämä piilottelu ja alkaa elämään,
elämään niin kuin ihmisen kuuluukin.

Now hush little baby, don't you cry

Teen yhä useammin asioita yksin, vaikkakin toisinaan pakosta,
käyn kaupassa, kävelen ystävän luo ja vietän yön yksin sairaalassa.
On jo useampana iltana sattunut rintaan,
eilen se vain paheni pahenemistaan, puheen tuottaminen
tuotti hankaluuksia, ambulanssi, mies, nainen, sekavuus.
"Lähe sairaalaan meijän kanssa"
"Ai yksin?!"
"Niin"
Ja niin mä menin, vietin lähes unettoman yön, mietin,
että tässäkö tämä nyt oikeasti on,
että nytkö se on menoa.



Ei ollut, ja voi luoja että mä olen kiitollinen.
Mua pelotti niin kovaa, sattui vielä kovempaa,
pelotti aina vaan enemmän, mutta mä selvisin,
niin henkisesti kuin fyysisestikin.

I'm faded

Jotenkin vihaan tätä kaikkea,
sitä, miten välillä oon niin hiton vihainen,
toisaalta kai itselleni, toisaalta vaan ylipäätänsä.
En täysin ymmärrä, enkä edes halua,
ahdistaa ja tuntuu pirun vaikealta.



Haluaisin pois, tällä kertaa kuitenkin vaan lomalle,
unohtaa kaiken, edes hetkeksi, niin kuin viimeksikin.
Tulla takaisin ja käsitellä asiat sitten.

Enkä mä ole moneen kuukauteen miettinyt itseni satuttamista,
nykyään se käy yhä useammin mielessä.
Mitään en ole tehnyt, haluaisin sanoa, etten teekään, mutta pelkään, että teen kuitenkin.