Little do you know

Uutinen, joka saa täysin tolaltaan.
Romahdan lattialle, kirjaimellisesti.
Kyyneleet valuu poskilla,
henki ei meinaa kulkea.
Mietin lääkelaatikkoa, en saa pois mielestä.
Hajottaa niin saatanasti.
En yhtäkkiä enää tiedä,
että miten ollaan.
On ollutkin niin helppoa,
eipä ole enää.
Tästäkö suunta on vain alas?
Oon niin monet taistelut käynyt,
oon pitänyt itseni pinnalla väkisin.
Just nyt tuntuu siltä,
että vetäkööt vaan mukanaan.
En jaksa taistella, en enää tällä kertaa.
Päätä särkee,
ahdistaa, vituttaa, itkettää.
Pitkään aikaan ei oo ollutkaan näin kurjaa.
"Kyllä se siitä,
kyllä sä nouset vielä."
Entä jos en saatana jaksa?

Ei pää kestä

Suurimman osan ajasta olo on hyvä,
tasapainoinen ja neutraali.
Sitten on hetkiä, kun romahtaa
kertaheitolla pohjalle.

Sä et tunnu enää todelliselta,
en enää muista sun ääntä enkä sen
puoleen sitäkään, miltä näytät.
En kuule sun ääntä enkä naurua,
en nää sun hymyä tai kasvoja.
Enkä sun huutoa, en sun halveksuvaa
katsetta, en sun silmiä.

Ikään kuin sua ei koskaan ollutkaan,
mutta teot oli kuitenkin.
Muistan sen pelon, ahdistuksen,
häpeän, kivun ja hädän.
Muistan kun silmissä sumeni,
muistan polttavan kivun kasvoilla.

Kun mä edes mietin näitä asioita,
mun koko keho valmistautuu,
jokaikinen lihas jännittyy ja
mieli on valppaana.
Toki en enää mieti usein,
silloin tällöin.
Yleensä iltaisin ennen nukkumaanmenoa.

Että heihei uni.

On se hienoo

Pää on jossain ihan kummallisessa paikassa,
enkä todellakaan tykkää tästä.
Mieli kieputtelee vuoristoradassa,
eikä se ole mitään rauhallista kyytiä.
Suoraan sanottuna pelottaa helvetisti,
en tajua mistään mitään.
Mieli käskee kiukutella,
yritän piiloutua peiton alle,
etten olisi kusipää.

Laatikon pohjalta löytyy yksi ainoa temesta,
ja toivon, että se toisi edes hetken rauhan.
Tavallaan tekee mieli eristäytyä,
haistattaa paskat koko maailmalle.
Jotenkin tunnen olevani kakkonen,
se toinen vaihtoehto,
niin monellakin eri tavalla.
Vituttaa.

Ruokahalu on kadoksissa,
kaikki on kadoksissa.
Välinpitämättömyys on saapunut,
en jaksa välittää, en niin mistään.

Take a shot

Pitkästä aikaa mieli vaeltaa siihen huoneeseen, jonka seinät olivat valkoiset. Jonka ovi oli turvalukossa, muttei sekään tuonut turvallisuuden tunnetta.
Muistot ovat sinällään jo haalistuneet, tuntuu, että siitä olisi suunnilleen ikuisuus. Vaikka todellisuudessa ei edes kahta kuukautta.
Jos voisin, tekisin asioita toisin. Mutta toki nyt puhuu viha, ei suinkaan järki. Järki tietää, että jos oisin tehnyt jotain toisin, en ehkä olisikaan täällä.

Onhan siinä jo askel. Nyt jos voisin päättää, vetäisin samalla mitalla takaisin. Ennen, kun mietin tapahtuneita, säpsähtelin ja pelkäsin.
Koko "suhde" oli tietynlainen kaava. Minä "mokasin", tuli riita. Minä rukoilin anteeksiantoa. Tämän kerran - joka kerta. Sitten hetken oltiin seitsemännessä taivaassa. Alusta. Oravanpyörä on valmis.

Kun narsistien uhrit toivovat parannusta tekijöille, en voi ymmärtää. Ehkä sitten joskus, en tiedä, mutta tällä hetkellä.. miksi mä toivoisin parannusta jollekin, joka on nöyryyttänyt, alistanut ja pelannut mun elämällä?
Ei se kadu sitä, mitä se teki, vaan sitä, että se jäi kiinni.
Mun puolesta voi mädäntyä helvetissä.