Suurimman osan ajasta olo on hyvä,
tasapainoinen ja neutraali.
Sitten on hetkiä, kun romahtaa
kertaheitolla pohjalle.
Sä et tunnu enää todelliselta,
en enää muista sun ääntä enkä sen
puoleen sitäkään, miltä näytät.
En kuule sun ääntä enkä naurua,
en nää sun hymyä tai kasvoja.
Enkä sun huutoa, en sun halveksuvaa
katsetta, en sun silmiä.
Ikään kuin sua ei koskaan ollutkaan,
mutta teot oli kuitenkin.
Muistan sen pelon, ahdistuksen,
häpeän, kivun ja hädän.
Muistan kun silmissä sumeni,
muistan polttavan kivun kasvoilla.
Kun mä edes mietin näitä asioita,
mun koko keho valmistautuu,
jokaikinen lihas jännittyy ja
mieli on valppaana.
Toki en enää mieti usein,
silloin tällöin.
Yleensä iltaisin ennen nukkumaanmenoa.
Että heihei uni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti