Jokainen viikonloppu iskee veitsen lailla,
aina yhdet arkipäivät lisää,
kun en saa päätöstä.
Joudun elämään yhden viikonlopun yli,
odottaa seuraavat arkipäivät sähköpostia,
jossa kerrotaan ihan mistä tahansa.
Väitän itselleni, etten odota,
ettei sillä ole mitään väliä,
vaikka todellisuudessa sillä on paljonkin väliä.
Yritän elää ja olla välittämättä siitä,
että sä elät jokaisen päivän
"syyttömänä kunnes toisin todistetaan."
Vaikka sut on kerran jo todettu syylliseksi,
oot sen jälkeen saanut yli vuoden nauttia olostasi.
Joinain päivinä muistan keskeneräisyyden
vasta nukkumaan mennessä,
toisina se iskee heti aamulla,
kun katson puhelinta eikä siellä koskaan ole
sitä helvetin sähköpostia.
Siitä on nyt yli neljä kuukautta,
kaksi ensimmäistä meni miettimättä
ja sen kummemmin odottelematta,
nyt yksi päivä tuntuu kuukaudelta.
Muuten on edelleen hyvä olla,
jaksan joka päivä olla iloinen kaikesta
siitä, mitä oon tehnyt tän eteen,
että on hyvä olla.
Etten mä lähtenyt,
etten mä sitten luovuttanutkaan.
Joskus auringonsäteet osuu johonkin
maassa olevaan kirkkaaseen juttuun
ja saa sen välähtelemään.
Sellaista on onni, sellaista välkehdintää.
Se on auringonpaiste pilvettömältä
taivaalta, lämmin tuulenvire poskella,
luonnon värit, jotka ovat kirkkaampia
kuin mikään muu.
Se on peilityyni järvenpinta
tai auringossa kimmeltävä meri.
Se on hetki, kun auringonlasku värjää
taivaanrannan punertavaksi ja yhdessä
järvenpinnan kanssa ne kilpailee kauneudestaan.
Se on kaveriporukka, jossa kaikki osallistuu
keskusteluun, jossa jokainen nauraa
katketakseen ja on läsnä juuri siinä.
Eikä kukaan haluaisi olla missään muualla
mieluummin kuin siinä.
Se on sitä, kun naurattaa, eikä se rajoitu
vain kasvoihin, vaan koko keho nauraa.
Solutkin hymyilee, jossain sisällä ne hyppii
onnesta kaikesta siitä serotoniinin määrästä.
Lihakset tietävät, että nykyään
hymyillään enemmän kuin mökötetään,
ne eivät enää ehkä edes muista,
että kuinka ollaan hymyilemättä.
Sitä on elämä, kaikkea tätä on elämä nykyään.
