paluu arkeen, joka ei edes tunnu arjelta,
ikävää, valtavaa ikävää, epätietoisuutta, pään
hajoamista, kun kaikki päivät kuluu samojen seinien sisällä.
Vastapainona valtavaa onnea, pieniä ihania
toivonpilkahduksia, rauhallisuutta, naurua,
iloa, hymyjä, kiitollisuutta.
Istun rantakalliolla ja katson mun ystäviä tajuten,
ettei mikään voisi olla täydellisempää kuin se hetki siinä.
Uusia päämääriä, tavoitteita, haaveita, jopa nyt,
kun koko maailma on pysähtynyt.
Paljon odotettavaa, paljon nähtävää,
paljon koettavaa ja nyt vielä enemmän,
kun mikään ei maailmassa ole niin kuin pitäisi.
Vaikka koko vuosi on ollut sarja vastoinkäymisiä,
on ollut itkua, surua ja valtavaa tuskaa,
on ollut epätoivoa ja halu luovuttaa,
niin olen sinnikkäästi jaksanut kulkea eteenpäin.
Oon jaksanut iloita siitä, mitä on ja haaveilla siitä,
mitä kaikkea tulee olemaan.
Vaikka välillä jäisi mielummin sänkyyn makaamaan
sen sijaan, että nousisi taas samaan päivään,
jota vain kutsutaan eri nimellä,
en ole tehnyt niin.
Tälläkin on varmasti merkityksensä,
joku tarkoitus, että päivät kuluvat samalla rutiinilla
- ehkei pää kestäisi sitten, jos olisi toisin.
Ei voi ainakaan paeta ajatuksiaan tanssilattialle
tai leikkiä, että kaikki olisi täydellistä.
Ehkä tämä on maailman tapa kertoa,
että nyt on vaikeaa ja nyt saa pysähtyä.
Että nyt täytyy pysähtyä.
Ja siitäkin huolimatta, että kaikki on mennyt
enemmän tai vähemmän päin persettä,
on ollut paljon kannattelevia ja voimaannuttavia asioita.
Hetkiä, asioita, tilanteita ja ihmisiä,
jotka ovat saaneet jaksamaan,
on antanut voimaa ja tahtoa rämpiä
tämänkin suon läpi.
Enkä mä vaihtaisi sekuntiakaan, koska mä tiedän,
että kaikella on tai tulee olemaan jokin tarkoitus.
Eikä mikään muuta sitä,
että mä olen voittaja joka tapauksessa,
kävi miten kävi.
