Ei matka tapa, vaan se seura

Se hetki, kun lauantai-iltana tekisi mieli
hautautua peiton alle itkemään.
Puunaa asunto, laittaudu nätiksi, odota,
odota lisää, laita viesti.
Ei vastausta, ei tietenkään,
laita viesti ystävälle, että miten taas näin.
Että nyt haluan itkeä peiton alla yksin.
Ystävä järjestää mun ihmiset paikalle,
pian se on jo hakemassa mua.
Vaikka mä vinguin ja inisin, etten lähde,
en voi, en pysty, en kykene.
Mut siellä me oltiin, samoilla paikoilla,
jälleen kerran naurettiin kaksinkeroin.

Kun huudetaan "kuningas voittamaton",
mä kysyn mitä, koska kyllä, minullehan puhuttiin (vaikka se olikin biisitoive.)
Kun häviän kivi-paperi-sakset, älähdän,
että "sä katoit!" - mitenniin huono häviäjä.
Miniontuuletin, uuno ja juomapeli.
Helikopteri ja tarrojen liimausta, jälleen.
Ystävän jääkapin ovessa paperi,
jossa jokaisen piirtämät pippelit.

Jotenkin aina kuitenkin yhden kanssa
jutellaan enemmän kuin muiden,
sen hymy on jotain käsittämätöntä.
Toisinaan huomaan, että se saattaa
katsoa vähän pidempään,
hymyillä vähän enemmän.
"Mä päätin heti, et tullaan, ku kuulin,
et sä oot tulossa."

Fuck you and you

Ihmiset vakuuttaa ja vannoo,
laitan viestiä huomenna,
tulen luoksesi silloin ja tällöin.
Hetken ajan saatan jopa uskoa,
koska helvetti tätä mun hyväuskoista
sydäntä ja mieltä, joka ei halua uskoa
pahaa, ei kenestekään, ei ikinä.
Samaan aikaan on ihmisiä,
jotka oikeasti haluaa viettää aikaa kanssani,
mut mä pitkitän aina vaan,
koska yritän pitää kiinni niistä
olemattomista paskakasoista,
jotka eivät mua tai mun seuraa ansaitse.

Alkaa oikeesti vituttaa tää kaikki
helvetin kiltteys ja ystävällisyys,
enkö mä ikinä saa kasvatettua palleja?
Pääni sisällä tiedän tasan tarkkaan,
että miten pahat sanani asettelisin,
mut siellä ne on ja pysyy.

En mä enää jää samalla tavalla roikkumaan,
murehtimaan tai itkemään.
En vietä viikkokausia peiton alla
itsesäälissä velloen, jossittelemassa.
"haluan antaa mahdollisuuden selittää",
miksi haluan? Tai miksi uskon,
että sellaista tulisin koskaan saamaan?
Jotkut ihmiset ovat luotu kusipäiksi,
voisiko joku iskostaa sen mun päähän?

It's my life

Kun istun takapihalla auringossa,
vielä vähän unisena.
Ilmoitus uudesta viestistä "Miten menee",
joka sinällään jo sai sydämen jättämään
lyönnin jos toisenkin välistä.
Suljen näytön paniikissa, toinen viesti.
"Ikävöin sua"
Ei, sä et voi tehdä noin,
sä et vaan jumalauta voi.
Muutama yö taaksepäin poistin
meijän keskustelut, kuvat, kaikki,
poistin ne kaksikymmentätuhatta viestiä.

Sitten kun hoipertelen baaritiskille
myöhemmin ja kuulen, että mun nimeä
aletaan huutamaan innoissaan.
Se porukka, ne tyypit,
ja mä halusin tavallaan vaan itkeä ilosta.
Käytiin Tytön kanssa heittämässä
korkkarit kattoon ja toinen oli hämillään,
kuka sä olet, miten oot noin positiivinen.
"Sähän oot oikeesti hauska!"

Ulkopuolella henkeviä keskusteluja,
paljastuksia ja hämmennystä.

Ja takapihalla heitetään omenoita
kulhoon, eikä kukaan osu ikinä.
Joku herra kertoo, kuinka mä olen
koko illan kaunein nainen,
se halailee ja kehuu.

Aikamoinen lauantai, etten sanois.
Ja pää on taas sekasin,
muttei kuitenkaan.

Hei älä pysäytä mua, jos et osaa auttaa

Pitkään aikaan en oo tuntenut näin,
enkä muistanutkaan, kuinka kauheelta
tää kaikki tuntuu.
Makaan yksin peiton alla,
yritän kestää itseäni ja näitä ajatuksia.
Ehdin tottua siihen, että joku
sanoi aina huomenen ja hyvää yötä,
oli joku, jolle kerroin mitä ruokaa ajattelin tehdä.
Ympärillä pariskuntia, rakkautta,
kaikkea sitä, mitä haluaisin,
vaikken sitä aina uskallakaan myöntää,
en edes itselleni.

Olisi niin helppo lähteä vajoamaan,
vajota pohjalle asti.
Jäädä neljän seinän sisään,
haututua peiton alle.
Toisaalta tiedän, että nää on varmasti
ohimeneviä tunteita, että parin päivän
kuluttua nauran taas elämälle.
Tällä hetkellä se ei kuitenkaan lohduta,
kun oon pilkkopimeessä asunnossa
ja kyyneleet eivät ota loppuakseen.

Tekisi mieli sulkea puhelin,
jäädä tänne niin pitkäksi aikaa,
ettei kukaan enää muistaisi.
Hiljaisuudessa vaan kadota.

Is there anybody out there?

Kun sä saavuit elämään,
ensimmäiset pari viikkoa meni siihen,
että taistelin itseni kanssa.
En antanut tunteille tilaa,
en halunnut rauhoittua.
Jotenkin kuitenkin pääsit aina vaan
enemmän lähelle,
yhtäkkiä huomasin kertovani sulle
mun hölmöistä haaveista ja elämästä.
Lopetin aktiivisen etsimisen,
enkä enää nähnyt ketään muuta.
"A sitä ja A tätä, ainiin arvaa mitä A sano"

Mulla oli oikeesti tunne,
että oisit ollut siinä aina,
en ikinä joutunut miettimään, että
mitä voin sulle sanoa.
Kun mun työpäivän päätteeksi kiukutti,
annoit mun kiukutella, etkä sä lähtenyt,
puhuit kaikkea typerää,
että saisit mut nauramaan.
Sulla oli meille yhteiset kappaleet,
sä kerroit monesti päivässä tykkääväsi.
Kun mua pelotti, että yhtäkkiä katoat,
lupasit, että jos kiinnostus lopahtaa,
niin kerrot siitä suoraan.
Ja vakuuttelit ettet oo menossa minnekään.

Nyt oon taas siinä pisteessä,
että pää hajoaa kaikista ihmisistä,
mieli käy jatkuvasti ylikierroksilla.
Se rauha, minkä toit mukanas,
sä myös veit sen mukanas.
Ja ensimmäistä kertaa pitkään aikaan,
eksyin vanhoihin keskusteluihin,
kuviin ja mua hymyilytti.
Kunnes mä suljin näytön, ja muistin,
ettet sä enää ookaan siinä.

Sä haluat vaan tilaa ja mä tein kaiken oikein

Et päästä lähelle muttet työnnä poiskaan,
annan aikaa, kerron, että olen
aina valmis kuuntelemaan,
tai sitten puhumaan ihan muista asioista.
Toisinaan saatoin laittaa ihania viestejä,
on ikävä ja olet mielessä sun muuta.
Käyt lukemassa, mutten saa vastausta,
ymmärrän tietenkin senkin.
Ymmärrän tietenkin, että haluat
keskustella tuttujen ja turvallisten ystävien kanssa
sekä senkin, että ryyppäät ja rälläät,
päivittelet kuinka ihana kesä ja ihanat ihmiset.

Mut sillon ku mä vietän ihanaa kesäyötä
takapihalla kaksinkerroin nauraen,
silloin kun mun ihanat ihmiset on ympärillä,
ne huomaa mut, ne puhuu mulle,
ne hymyilee ja nauraa mun kanssa.
Silloin oli varmaan pisin hetki,
kun sä et kävässytkään mun mielessä,
ja mä jumalauta nautin olostani.

Silloin mä ymmärrän oman arvoni,
ymmärrän, että mun ymmärtäväisyys
on naurettavaa ja tekee hallaa itselleni.
Mä yritin, mä tein kaiken oikein,
mä ihan oikeesti tein kaikkeni.
Kun sä joku aamu heräät tähän päivään
ja tajuat, että millasen ihmisen ajoit pois,
silloin mä oon jo nostanut kytkintä
ja jatkanut elämääni ilman sua.
Enkä mä aijo tuntea huonoa omaatuntoa,
eikä mun todellakaan tarvitse.