Keep telling me that

Välillä tulee pieniä hetkiä,
kun mua satuttaa se, miten meille kävi.
Yksi humalainen riita, jonka jälkeen
tapahtui sellainen kuuluisa lumipalloefekti.
Syyllisiä on kai aina turha etsiä,
mutta jos niitä etsittäisiin,
kumpaan sormi osottaisi?
En voi väittää, etteikö mulla olisi osuutta tässä,
kyllä mä olen alitajuntaisesti sekä myös
tietoisesti ottanut välimatkaa. Paljon.
Sille tielle vaan on liian helppo jäädä,
juosta niin perkeleesti, taakse katsomatta.

Enkä voi myöskään väittää,
ettenkö mä välillä ikävöisi iltoja sun sohvalla,
kun jutellessa aika kulki liian lujaa
ja parannettiin maailma kerta toisensa jälkeen.

Luulin, ettei ilman sua olisi mitään,
etten mä olisi mitään.
Niin ei kuitenkaan ole käynyt,
oon ihan samalla tavalla minä,
kuin aina ennenkin.
Ehken mä tarvinnutkaan sua
en ainakaan sillä tavalla, kun luulin.
Ja se on hyvä, ei ketään kuulu tarvita,
jos itsensä kanssa on hyvä olla.
Mutta ehken mä riittävästi halunnut
sun olevan siinä,
ei kai tässä olisi muuten käynyt näin.

Siinä tapauksessa sinäkään et halunnut tarpeeksi.
Ja sun "ois se tosi paha, jos katoaisit",
on menettänyt kaiken merkityksensä,
tai sitten et osaa sanoa sitäkään suoraan.
Että tuntuu pahalta,
että kaipaat meidän keskusteluja.

Tiedän, en minäkään.

'Cause so am I

Mun mielessä on pyörinyt muutama takauma,

kerta toisensa jälkeen huomaank

käyväni niitä päässäni läpi. 

Yksi, kun latasin elokuvan, jonka olin
pitkään halunnut nähdä ja aloin katsomaan
sitä, mutta eihän se sulle sopinut.
Revit läppärini itsellesi ja poistit koko leffan.
Toisena A, joka tulee mun uniin,
aina vähän eri tavalla.
Toisinaan sille sattuu jotain, toisinaan
se kohtelee mua kaltoin.
Ja eniten pyörii kaikki hovioikeudessa
käsiteltyyn asiaan liittyvät jutut.
Varmaan siksi, kun päätöksen saannissa
on kestänyt melkein kolme kuukautta
ja vihjailtiin, että se tulisi huhtikuussa.

Tätä kaikkea mahtuu pieneen mieleen.

Mul ei oo mitään mitä katua

Istutaan terassilla auringonpaisteessa,
lasissa kuohuvaa ja luomumansikoita,
pojat grillaa ja tytöt ottaa selfieitä.
Puhutaan syvällisiä,
H sanoo, ettei uskoisi mun olevan sama
ihminen, kun syksyllä. "Oot niin itsevarma."
Baariin ei pitänyt mennä,
mutta päädyttiin kahteen.
Toisessa tanssittiin pilkkuun asti
ja sen jälkeen käytiin toisessa,
jossa tanssittiin joutsenlaulun tahtiin.

Seuraavana päivänä auto jättää tien varteen,
ystävä kaivaa laukustaan siiderin
ja odotetaan pelastajaa - joka saapuessaan
kuljettaa kauppaan, koska tilanne vaati
"muutamat rauhoittavat."
Paikalle saapuu myöhemmin mies,
sellainen, joka kai saa kenet vaan sormia napauttamalla.
"Vittu sulla on ihanat saumat",
se lepertelee mun housuista ja kertoo,
kuinka paljon tykkää musta.
Naurua, niin paljon naurua.
Muutamat rauhoittavat muuttuivat baari-illaksi.
Sormien napauttelu ei toiminut muhun,
ja kuinka hyvältä se tuntuikaan.

"Sielunkumppani" jätti kuin jättikin
arvet humalaisella käyttäytymisellään.
Eniten muhun sattuu se,
kun avauduin mun elämäni vaikeimmasta,
pelottavimmasta ja kamalimmasta yöstä/suhteesta
ja sain kommentiksi:
"No mä oon kyl kuullu paljon pahempiaki."
Tiedän, mutta kun joku avaa omia haavojaan,
ei kenenkään pitäisi lähteä niitä
vähättelemään tai vertailemaan.

Summa summarum:
paljon hyvää, vain vähän omaa aikaa.
Onnea, iloa, tyytyväisyyttä.
Välittämistä ja läheisyyttä,
joka tuntuu yllättävän helpolta.
(Saatan jopa pitää siitä...)

Beat me, bash me, you can never trash me

Siinä sä olit mun portin takana,
siinä sä pyysit multa anteeksi viikonloppua.
En pystynyt katsomaan sua silmiin,
en halunnut katsoa suhun päinkään.
Pidin turvavälin ja kun sä tulit tuhkakupille,
mä otin askeleita taaksepäin.
Puhuin autoista, kouluasioista,
mutten mistään, mikä liittyy mun elämään.
Aivot ja kroppa luuli, että pitää olla
valmiustilassa, valmiina pakoon tai taisteluun.
Joku painoi mun rintakehää,
satojen kilojen voimalla.
Tiesin sun puhuvan, kuulin sun äänen,
mutten tiedä, että mistä sä puhuit.
Mun kaikki energia meni siihen,
etten mä unohtaisi hengittää.

"Hei, oli tosi kiva nähä! Nähään taas",
sä huikkasit lähtiessäs ja mä väänsin
hymyn kasvoille "Joo, moikka."
Ei, ei ollut kiva nähdä ja oikeastaan mä
toivon, ettei meidän tarvitsisi nähdä enää.
Ne ei ollut ne sanat, ei mikään niistä
päässyt kaivertamaan muhun haavoja.
Aina voi heittää mitä tahansa,
tarkoittamatta ja ollaa pahoillaankin,
mutta se, että sä veit multa sen turvallisuuden.
Se ei ole oikein, että yhtäkkiä mun on
pidettävä suhun metrien turvaväli
eikä se, etten mä osaa enää hengittää sun seurassa.

Yhtäkkiä mä mietin,
että pystynkö mä enää olemaan sun seurassa,
että onko tässä enää mitään järkeä.
Pystynkö mä enää katsomaan sua silmiin,
uskallanko mä enää hengittää?
Pahinta on kai se, että mä opin jo
päästämään lähelle, mä opin olemaan
ihmisiksi, vaikka pelottikin ja halusin
vain työntää sut pois.
Ja nyt, mä en edes halua työntää sua pois,
en missään nimessä halua,
mutta fyysisesti mun on vaikea olla sun seurassa.

Parasta on se, etten mä tarvitse sua
ollakseni itsevarma tai uskoakseni itseeni.
Pahinta on se, että sä opetit mulle ne asiat
ja sä myös yritit viedä ne multa pois.

Ehkä mä tarvitsen aikaa ja tilaa,
että mieli selkenee.

Pelkkää myrkkyy ja koukuttavaa

Yhden keskustelun aikana sä löysit kaikki
mun kipupisteeni ja iskit puukot
niistä jokaiseen.
Teit kaikki ne asiat, sanoit niitä sanoja,
joista oon alusta lähtien puhunut,
kertonut, kuinka paljon ne pelottaa.
Ajattelin, että niillä teoilla mä murrun,
että ne saa mut hajoamaan.

Tässä mä kuitenkin oon,
sen jälkeen kun sä vähättelit mua,
vertasit mua sun narsistiexään,
sanoit, että mä oon samanlainen kun se.
Sen jälkeen kun sä alistit mua sun sanoilla,
huusit mulle, että oon epävarma.
Eikä musta tunnu miltään.
Mä en oo hajalla, rikki enkä murtunut.
Ehkä mun pitäisi tuntea jotain,
olla vihainen, surullinen, jotain.
Mutta ei, ei mitään.

Mikään sun sanoista ei pidä paikkaansa,
mikään niistä ei osunut edes lähelle totuutta.
Ehkä se on osittain syynä sille,
miksei tunnu pahalta.
Mutta kuitenkin se olit sinä, viimeinen ihminen,
kenen olisin uskonut tekevän noin,
kuka niitä sanoja laukoi.
Se kirpaisee vähän, mutta toisaalta,
sä et ole tuollainen, et tee tuollaisia asioita.

Aamuyöllä puin kenkiä sun eteisessä,
ja lupauduin auttamaan koulutehtävän teossa,
vaikka olit just hetkeä ennen lytistänyt mut.
Me halattiin vielä mun lähtiessä,
tänään ollaan vaihdettu muutama viesti,
muttei mitään eiliseen liittyen.

Oon aika varma,
ettei sun tarkotuksena ollut missään
vaiheessa oikeesti satuttaa.