Siinä sä olit mun portin takana,
siinä sä pyysit multa anteeksi viikonloppua.
En pystynyt katsomaan sua silmiin,
en halunnut katsoa suhun päinkään.
Pidin turvavälin ja kun sä tulit tuhkakupille,
mä otin askeleita taaksepäin.
Puhuin autoista, kouluasioista,
mutten mistään, mikä liittyy mun elämään.
Aivot ja kroppa luuli, että pitää olla
valmiustilassa, valmiina pakoon tai taisteluun.
Joku painoi mun rintakehää,
satojen kilojen voimalla.
Tiesin sun puhuvan, kuulin sun äänen,
mutten tiedä, että mistä sä puhuit.
Mun kaikki energia meni siihen,
etten mä unohtaisi hengittää.
"Hei, oli tosi kiva nähä! Nähään taas",
sä huikkasit lähtiessäs ja mä väänsin
hymyn kasvoille "Joo, moikka."
Ei, ei ollut kiva nähdä ja oikeastaan mä
toivon, ettei meidän tarvitsisi nähdä enää.
Ne ei ollut ne sanat, ei mikään niistä
päässyt kaivertamaan muhun haavoja.
Aina voi heittää mitä tahansa,
tarkoittamatta ja ollaa pahoillaankin,
mutta se, että sä veit multa sen turvallisuuden.
Se ei ole oikein, että yhtäkkiä mun on
pidettävä suhun metrien turvaväli
eikä se, etten mä osaa enää hengittää sun seurassa.
Yhtäkkiä mä mietin,
että pystynkö mä enää olemaan sun seurassa,
että onko tässä enää mitään järkeä.
Pystynkö mä enää katsomaan sua silmiin,
uskallanko mä enää hengittää?
Pahinta on kai se, että mä opin jo
päästämään lähelle, mä opin olemaan
ihmisiksi, vaikka pelottikin ja halusin
vain työntää sut pois.
Ja nyt, mä en edes halua työntää sua pois,
en missään nimessä halua,
mutta fyysisesti mun on vaikea olla sun seurassa.
Parasta on se, etten mä tarvitse sua
ollakseni itsevarma tai uskoakseni itseeni.
Pahinta on se, että sä opetit mulle ne asiat
ja sä myös yritit viedä ne multa pois.
Ehkä mä tarvitsen aikaa ja tilaa,
että mieli selkenee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti