Ne kolme hulluu sanaa, jotka nykyään kuulen
ja myös sanon päivittäin, useampina päivinä
jopa monta kertaa.
Sanoja, joita oon kuullut läpi elämän,
mutta jotka on saanut oikean merkityksen
vasta oikean ihmisen löydyttyä rinnalle.
En muista tarkkaan, että milloin ne kuulin
ekaa kertaa sun suusta, mutta muistan sen
tunteen, jonka ne sanat mussa sai aikaan.
Ne pyöri mun päässä, leikittelin niillä koko ajan,
kuuntelin rakkauslauluja ja olin onnellinen.
Kokonainen. Mutta samaan aikaan se oli pelottavaa;
mulla meni pitkään, ennen kun sanoin ne itse ääneen.
Nyt se on vakio, kuuluu osaksi jokaista päivää.
Eikä sitä aina edes tajua, vaikka niitä tarkoittaa
ja tietää ja tuntee olevansa rakastettu.
Silti ne sanat aiheuttaa sitä samaa onnea
ja saa mut tuntemaan itseni kokonaiseksi.
Oon oppinut, että mitä on rakkaus,
mitä on rakastaa ehdoitta.
Myötä- ja vastoinkäymisissä. Ja erityisesti
niissä vastoinkäymisissä, joita meidän
matkan varrelle on osunut paljon.
Mutta mikään niistä ei oo saanut meitä rikki,
mikään ei oo ollut vahvempaa, kuin meijän rakkaus.
Ja mä tiedän, ettei mikään jatkossakaan tuu olemaan.
Opitaan, tehdään virheitä, opitaan lisää.
Sitähän se loppupeleissä on; yhdessä opettelua,
yhdessä oppimista, kompromisseja.
Eikä mun tarvitse varoa sanojani, ei tarvitse
pelätä, että tuleeko nyt näistä housuista
tai tästä nenäkorusta sanomista.
Ei tarvitse pelätä, jos moikkaa kaupan kassalle,
joka sattuu olemaan mies,
että tuleeko siitä tuntien riita.
Sä oot kaunis. Maailman kaunein. Maailman ihanin.
Teet musta onnellisen. Haluun olla sun kanssa.
En haluu ikinä erota. En haluu koskaan menettää sua.
Niitä sanoja, joita edelleen kuulen päivittäin,
vaikka olisin ollut kaksi vuorokautta peiton alla
hiukset pesemättä ja kiukutellut kaksi tuntia.
Sitä on rakkaus.
