Let's play a game my dear

Olin sun pelinappula, mitä ikinä sun
heittämä noppa näyttikään, mä
kuljin sen osoittamalla tavalla.
Jos mä yritin pelata omaa vuoroani,
sä raivostuit: sun peliin mahtui vain
yksi ja ainoa pelaaja; sinä itse.
Harvemmin uskalsin edes yrittää
osallistua siihen likaiseen peliin,
tyydyin osaani nappulana.
Sun valttina oli se, että nostit mut
aina tasaisin välein jalustalle,
sellaiselle, jossa tunsin oloni liian hyväksi,
liian hyväksi ollakseen totta.
Sen teit vain siksi, että saisit tiputettua
mut sieltä, kovaa ja korkealta.
Ja mä, mun sydän uskoi, että kun
oon tarpeeksi sinnikäs, pääsen taas
jalustalle. Pysyvästi.
Siinä tein hirveän virhearvion.
Ei kukaan, ei yksikään ihminen voi päästä
sun jalustalle jäädäkseen.
Sun koko elämä perustuu peleihin,
jossa pätee vain ja ainoastaan ne säännöt,
jotka olet käsikirjoittanut itse.
Sun niin sanottu rakkaus, se ei missää
vaiheessa ollut todellista.
Rakkaani, sä et ole kykeneväinen tuntemaan
rakkautta, et ainakaan ketään muuta,
kuin itseäsi kohtaan.
Etkä sä ansaitsekaan tuntea sitä.
Se, mitä mä tunsin sua kohtaan,
se oli aitoa, ne tunteet oli aitoja,
ne oli todellisia.
Jokainen isku löi säröjä siihen
valtavaan, vilpittömään rakkauteen.
Tiedäthän sinä sen, että kun lasiin
tulee halkeama, ajan myötä se laajenee?
Ja lopulta, se särkee koko lasin.
Tiedätkö, mitä se lasin särkyminen
itse asiassa tarkoittaa?
Sun peli, se saa päätöksensä,
ja se päätös ei suinkaan ole maali.
Sä et ole voittaja tässä pelissä.
Etkä sä voi hyväksyä sitä,
sun kirjoittamissa säännöissä se
ei ole mahdollista.
Joten sä syytät mua sääntöjen
rikkomisesta, huijaamisesta, ihan
mistä tahansa, mitä ikinä keksitkään.
Mutta luuletko sä tosiaan,
että mua enää kiinnostaisi pätkän vertaa?
Sillä välin kun sä vikiset ja piipität,
mä kerään mun joka ikisen sirpaleen
ja siirrän ne uudelle pelilaudalle.
Sellaiselle, jossa säännöistä sovitaan
yhdessä kaikkien pelaajien kesken.
Miltä tuntuu olla häviäjä, rakkaani?

Game over.

Moro

En mä varsinaisesti kuolla halua,
mut en kyllä jatkaakaan tätä.
Oon ihan älyttömän poikki,
oon rikki ja ihan saatanan hajalla.
Kun sä sanoit tappavas,
kun sä pidit sitä kaljapulloa koholla,
mikset sä vaan tehnyt sitä?
Tai kun sä iskit käden mun kurkulle,
mikset puristanu vähän kovempaa
tai pitänyt vähän kauempaa?

Mä en jaksa enää,
en vaan yksinkertaisesti jaksa.

Ja vittu mua pelottaa,
en oo tuntenut näin pitkään aikaan,
ja sit tuntuu ettei ketään ees kiinnosta.

Hell

Oon ihan loppu, henkisesti ja fyysisesti.
Mun mieli ja keho on jatkuvassa
valmiustilassa ja varuillaan.
Mieli tietää, ettei kukaan mua täällä
pääse satuttamaan, mutta se ei saa sitä
viestiä kulkemaan keholle.
Mieli taas käy ylikierroksilla,
on ikävä ja sitten vihaa ja niin, no,
kaikkea mahdollista.
Kaikki ärsyttää.
Nukkuminen pelottaa, musiikki pelottaa.
Ja kun ei edes sitä yhtä saatanan
kysymystä, että miten mä jakselen,
miten mä voin.
Ei mitään.
Kun on puoli vuotta ollut ihmisen kanssa,
jota ei kiinnosta minä tai mun tunteet,
ei pätkän vertaa, onko se liikaa vaadittu,
että olisi joku, joka kysyisi?

Cry baby

Nyt se saatanan ikävä iskee kovasti,
se riipii mun sydämeen ja puristaa sitä,
puristaa niin että sattuu.
Ja ne katoavaiset mustelmat eivät enää
ole täällä muistuttamassa.
Ja yhtäkkiä alan epäilemään kaikkea,
että jos et olisikaan paha.
Jos vain teit virheen - ja uuden ja uuden ja..
En mä enää edes muista sun hymyä,
en ääntä enkä mitään muutakaan.
Jos mä kuitenkin suljen silmät,
sä olet ihan siinä vieressä.
Jos mä pidän silmät suljettuna,
sä muutut kamalaksi,
nostat nyrkkisi ja sen saatanan kaljapullon.

Eihän sua voi korjata, eihän?
Ei sua voi, ei voi, ei,
vaikka sitä mun sydän haluaa.
Mun saatanan kieroutunut sydän,
ole nyt hetki hiljaa.

Mutta mä haluaisin yhden ainoan hetken,
sellaisen hyvän, kun sä pitelet mua
ja silität mun selkää.
Ja kun mulla on hirveän kurja olo,
en halua kenenkään muun lohtua,
kuin sun, vaikkakaan et sä tunne empatiaa.

V*ttu

Ostin neljällä eurolla kirjan narsismista,
kaivan yliviivaustussin ja yhtäkkiä huomaan,
että jokaisella aukeamalla on keltaista.
Paljon, paljon keltaista.
Ja kun sä olet valehtelematta koko päivän
laittanut viestiä,
en tiedä mitä hittoa tapahtuu.
Mun järki huutaa että älä helvetti vastaa,
sydän kirkuu kirjoittamaan.
Sivelen mustelmia, tunnen kipua,
muistan, että miksi lähdin.
Sydän ei muista,
vaikka se murtui miljooniksi
ja taas miljooniksi palasiksi,
joka ikisen lyönnin myötä.
Ja niitä oli. Monta.

Ja silti, kun sä edelleen syyllistät mua,
mun sydän uskoo sen.

Mustelmat käsivarsissa ja kasvoissa,
ne ei oo mitään.
Ajan kanssa ne haalenee ja lopulta katoaa.
Mutta entä sydän?
Kuka sitä enää ikinä voisi saada kokoon?
Se on murskattu, se on tuhansina,
miljoonina palasina,
osa palasista jäi sen hotellihuoneen lattialle,
osa on kai sinulla.
Yhtäkkiä mä oon yksin, taas,
kera mustelmieni.
Ja mä haluan vaan itkeä,
vajota johonkin hiton syvälle.

Vierailija 44

Turvatarkastuksen jälkeen mulle tyrkätään
vierailija 44 -kyltti ja laitan sen roikkumaan
paidan reunasta, vilkuilen ympärilleni.
Ankea odotusaula, jossa tuolit ovat
muodostaneet ringin, lisänä muutama
penkki huoneen reunoilla.
Kirjoitan viimeisen viestin sinulle ja
nostan katseeni, en ole edes tajunnut,
että sinne on saapunut lisää ihmisiä.
Sitten näen jonkun,
jonkun, joka on täydellinen kopio sinusta,
hieman isommalla nenällä.
Hetken päässä pyörii, miten sinä muka
voit olla siinä.
Suunpielet nykii ylöspäin ja yhtäkkiä
olen hirveän tyyni, rauhallinen.
Sä et ole fyysisesti täällä,
et jakamassa näitä isoja asioita,
mutta niinhän sä aina sanot;
"Oon aina sun kanssa, en fyysisesti, mutta oon kuitenkin."
Tämä oli sellainen hetki,
kuulostaa ehkä typerältä,
mutta tämä todisti sen, mitä olet sanonut.

Rakastan sinua.

Mä olen tässä

Kaikki muistuttaa susta,
ja mua hymyilyttää ihan kauheasti,
4 päivää ja mä oon sun sylissä.
En mä tälläkään kertaa pysty täysin
uskomaan, että oikeasti kohta on lähtö.
(Ehkä siinä syy sille, etten ole pakannut..)
Eniten mä odotan sitä hetkeä,
kun kentällä näen sut.
Tiedän jo valmiiksi, että mun sydän jättää
lyönnin välistä, jalat meinaa pettää alta,
ehkä vähän alkaa itkettämään.
Sinä hetkenä muistan ne miljoona
syytä, miksi sua niin rakastankaan.

Jotenkin tuntuu uskomattomalta,
että ollaan muka oltu niin lyhyt aika
yhdessä, koska no, tuntuu ikuisuudelta.
Hyvällä tavalla, sillä tavalla, että kuin
oisin sut aina tuntenut.
Sä olet antanut mulle niin monta syytä,
syytä kuntoutua, rakastaa, hymyillä.
Ja opettanut siinä samalla,
opettanut rakastamaan, hyväksymään.

Aika, kulu! Hiton nopeasti kiitos,
mä haluan jo päästä halaamaan.

HPPH

Mä oon aivan saatanan raivoissani,
mä en voi jumalauta käsittää.
Miksi se olen minä,
joka poistuu, ennen ku edes
vuosi kerkee vaihtua?
Sä saatanan lehmä tuijottelet
yhä edelleen sitä nenänvarttas pitkin,
ihan ku mä oisin pilannu sun elämän.
Joten niinpä mä vietin tän vuoden
viimeset tunnit itkien ja miettien,
että monta pilleriä mun pitäisi ottaa.
Ja tälläisiä mä oon miettinyt koko vuoden
aikana ehkä sellaset kolme kertaa.
Luojan kiitos, että oon päässyt näin
paljon eteenpäin ja tiedän,
ettei mun sunlaisen ihmispaskan takia
tarvitse rankaista itteäni.

Mut anyway,
haista paska painu helvettiin.
Ok?