kuin nyt, sen jälkeen, kun sä lähdit pois.
Sydän särkyy, kun ajattelen sua,
sydän huutaa sua lähelleen.
Yhtäkkiä koti ei ookaan koti,
on vaan seinät ja niiden sisällä pelkkää tuskaa.
Tuun kotiin 13 tunnin työvuoron jälkeen,
enkä työpaikan ulkopuolella oo yhtään mitään.
Töissä mua tarvitaan,
olen monelle tärkeä ja kaivattu,
mutta tällä hetkellä se on kaikki, mitä on.
Ihmiset tarjoaa apua, tukea, olkapäätä,
se kaikki merkitsee valtavan paljon,
enkä voisi kiitollisempi siitä kaikesta olla.
Silti kaikilla muilla on joku,
jonka kanssa jakaa arki, puhua murheista
tai hehkuttaa onnistumisista.
Mulla on vain puhelin, johon voin rustailla
sanoja ja vaan toivoa, että ne tavoittaa sut.
Sen lisäksi on tyhjä koti, jossa ei ole
mitään elonmerkkejä, ei mitään,
minkä vuoksi kotiin olisi ihana mennä.
Soljun, oon pelkät raamit siitä,
mitä tavallisesti olen.
Oon turta, kyyneleet ovat loppuneet,
ei ole enää niitäkään.
Jätän roskia pöydälle, koska säkin aina teet niin,
mutta ei ne tuo sua takaisin.
Koti on tismalleen samassa kunnossa,
kuin sun lähtiessä: sun likapyykit lattialla,
sun peitto ja tyyny olohuoneen sohvalla.
Ne tuo tavallaan turvaa; on edes jotain samaa.
Vaikka todellisuudessa mikään ei
ole ennallaan, mikään ei ole samaa.
Jokainen sekunti on sekunti lähempänä sitä,
että olet taas täällä,
jokainen yksin nukuttu yö on yö vähemmän
ilman sinua.
Ja mä yritän, ja yritän ja yritän jaksaa.
Kasata voimia, kerätä rippeitä,
joiden voimalla selviäisin minuutin pidempään.
