on ollut jatkuvaa nousujohteista stressiä.
Oon pyöritellyt päässäni kaikkia niitä tehtäviä,
heräillyt keskellä yötä muistelemaan,
että ainiin, sitä ja tätäkin pitäisi tehdä.
Oon laskenut kymmeneen lukuisia kertoja,
etten räjähtäisi keskellä luokkahuonetta
ja tullut sitten kotiin toteamaan,
että ihan pian palan loppuun.
Kaksi viikkoa raahauduin kouluun korkeasta
kuumeesta huolimatta ja oon yrittänyt
ylläpitää a) sosiaalista elämää b) kodin siisteyttä
ja c) omaa hyvinvointia siinä sivussa.
Usko on meinannut loppua satoja kertoja,
jaksamisesta puhumattakaan.
Oon itkenyt, kiukutellut ja unohdellut asioita.
Oon tuijottanut astianpesukonetta ja miettinyt,
että miksei se tyhjene ja mennyt peiton alle
itkemään saamattomuuttani.
Mutta jostain oon saanut revittyä hippuja,
joiden voimalla olen jaksanut seuraavankin päivän.
Toki mulle ollaan niitä hippuja myös ojenneltu,
ei mun ole yksin tarvinnut selviytyä.
Välillä ne hiput ovat olleet kauniita sanoja,
kannustusta ja muistutusta siitä,
että mä olen vahva ja toisinaan enemmänkin
perseeseen potkimista.
Tai sitten ihan vaan sitä, että olen saanut
kiukutella ja ärsyyntyä ilman,
että se on otettu henkilökohtaisesti.
Ja kun mä painan "lähetä arvioitavaksi"
luoja ties kuinka monennen kerran lokakuun
jälkeen ja tiedän, että se oli viimeinen painallus
tälle vuodelle, mun on helpompi hengittää.
Tuntuu, kuin tuhansien kilojen paino olisi
laskettu harteilta ja voin vihdoin rentoutua.
Hetken aikaa jaksan hehkuttaa,
Oon niin ylpeä ja onnellinen, että tekisi
mieli tanssahdella riemusta,
mutta mun keho taitaa ymmärtää,
että nyt saa vihdoin levähtää.
Joten tanssahtelut jääköön nyt päänsisäiseksi.
Muutaman päivän päästä olen niin lomalla.
8 päivää.
