Valkoisista seinistä ja mustelmista on nyt suunnilleen vuoden päivät.
Kun pääsin huoneeseen, laitoin turvalukon
kiinni enkä muistaakseni liikkunut sieltä mihinkään enää sen jälkeen.
Taisin olla noin vuorokauden siinä huoneessa,
mutta se tuntui ikuisuudelta.
Ajantaju oli kateissa, en ollut syönyt mitään
kunnollista, vettäkin oli vain vähän jäljellä.
Mutta en voinut liikkua, mua pelotti,
että jos nousen siitä sängystä niin sekoan.
Tuijotin netflixiä, nukuin, itkin, säpsähtelin.
Jossain vaiheessa loppui itku, mä vaan olin.
Näin painajaisia nukkuessa, hereillä ollessa
tapahtumat pyöri mielessä epäselvänä mössönä.
Jos naurahdin sarjalle, tunsin syyllisyyttä,
jos itkin, tunsin syyllisyyttä.
Vessassa joka kerta pysähdyin tuijottamaan
mustelmia peilin kautta, kosketin niitä,
ihan vaan varmistaakseni, että kaikki on
todellista, eikä pelkkää kuvitelmaa.
Lähtöpäivänä löysin muovikassin,
jossa oli avaamaton viinipullo.
Ja mua vitutti, mua vitutti niin suunnattomasti,
miksen ollut tajunnut sitä aikaisemmin.
Hyppäsin autoon ja seuraavan vuorokauden
aikana mä olin neljällä eri lentokentällä,
mä haahuilin niiden käytävillä naama mustana,
samaan aikaan olin onnellinen, helpottunut
ja uupunut, ehkä vähän vihainenkin.
En muista lennoista tai lentokentistä paljoa,
ne meni sumussa, automaattisesti.
Joka hetki olin lähempänä kotoa
ja joka hetki toi mulle enemmän turvan tunnetta.
Kotona mustelmat haalenivat päivä päivältä,
mieli käsitteli asioita nukkuessa.
Revin muistot, poistin valokuvat.
Ja päivä päivältä olin eheämpi,
lähdin rakentamaan uutta, etsimään uutta.
Tutustuin itseeni, huomasin, että pystyn
mihin vaan, jos vain tarpeeksi haluan.
Tapahtumien kulku on edelleen sekava,
minkäänlaista aikajanaa en kykene rakentamaan
sen yön tapahtumista.
Mutta en mä halua, enkä mä tahdokaan.
Ne on siellä, se yö on siellä, ne hetket on siellä.
Siellä ne saa olla ja pysyä,
en tee niillä hetkillä mitään tässä elämäntilanteessa.
Edelleen mä kohtaan ihmiset yksilöinä,
mä en yleistä enkä ole ennakkoluuloinen,
sitä tuskin voi kukaan koskaan multa viedä pois.
Se on mun tapa katsoa maailmaa ja mä
rakastan sitä puolta itsestäni.
Tän vuoden aikana oon oppinut,
että vedän lähelleni ihmisiä, jotka eivät oikeasti
ole tavoitettavissa, joiden kanssa ei voi olla tulevaisuutta.
Se on turvallista omille tunteille, itselle,
kun ei päästä ketään lähelle, kukaan ei voi satuttaa.
Siinä on mun seuraava tavoite,
oppia päästämään lähelle, päästää uusia ihmisiä elämään.
Eikä niin, että päästän, mutta työnnän pois,
heti kun on "liian lähellä."
Toisaalta tänä vuonna olen jo päästänyt,
kokonaiset kolme ihmistä, pysyvästi.
Välillä toki tekee edelleen mieli perääntyä,
erakoitua, haistattaa pitkät ja kadota.
Mutta sieltä revitään ja itse työnnän,
ja se on ainakin tähän asti toiminut hyvin.
Oon onnellinen.
