Onkohan tää joku loppuvuoden kirous,
aina palaan tähän samaan kuplaan.
Yksinäisyyteen, minkä aiheutan itse itselleni,
kun työnnän kaikki pois,
jos ne pääsee liian lähelle.
En siedä sitä, jos mua autetaan,
en siedä sitä, jos joku näkee mun heikkoudet.
Mä yritän ja yritän kerta toisensa jälkeen
raottaa niitä muureja, joiden rakentamisen
oon alottanut jo vuosia ja vuosia sitten.
Sit kun ne vähän alkaa rakoilemaan,
en siedä sitä olotilaa, mikä siitä tulee.
Mulla on joku idioottimainen pinttymä,
yksin on selvittävä,
muita mä en halua enkä tarvitse,
mielummin teen itse, turha muiden tulla
sohimaan ja sörkkimään.
Ja mä vihaan tätä pinttymää,
vihaan tätä yli kaiken.
En mä halua selvitä yksin,
mä haluan päästää ihmiset sohimaan ja sörkkimään.
En vaan osaa, en pysty.
Aina mä päädyn tähän samaan saatanan
umpikujaan, aina sama kaava.
Koko syksy ja tää vuosi on ollut mieletöntä
edistymistä, oon taistellut itseni aina
vaan eteenpäin vaikka on tullut joitain
takapakkeja.
Ja vaikka tiedän, että tämä taantuminen
johtuu työpaikasta, niistä ihmisistä,
siitä käyttäytymisestä siellä.
Kuinka mä yhä kuuden viikon jälkeen
olen "opiskelija" eikä kukaan kutsu mua
mun omalla nimellä.
Vuoron päätteeksi en edes tunnista itseäni,
toisaalta onko se ihmekään,
kun mulla ei ole edes nimeä siellä.
Ei kiitosta, ei arvostusta,
ei mitään inhimillisyyttä tukevia asioita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti