Työharjottelupaikka saa mut taantumaan,
yhtäkkiä mä oon taas se alistuva tyttö,
se, joka ottaa iskuja iskujen perään,
se joka hymyilee nätisti vaikka ainoa,
mitä haluaisin tehdä, on itkeä ja raivota.
Se, joka ei osaa puolustautua,
se, joka tyytyy kaikkeen,
yhtäkkiä en muka ansaitse mitään hyvää.
Palaan siihen hotellihuoneeseen,
palaan niihin kahteen asuntoon.
Siihen avuttomuuteen, siihen lamaantuneisuuteen,
Siihen, kun pakotin itseni kerta toisensa
jälkeen palaamaan kouluun,
vaikka tiesin tasan tarkkaan,
että mitä siellä on vastassa.
Iloksi tämä ei muutu, tästä ei iloista saa tekemälläkään,
sen takia mä kestän, mä siedän,
kuitenkin kyseessä on lyhyt, ohimenevä
vaihe mun elämässä, jonka jälkeen mua odottaa loma,
odottaa vaihe, jolloin keskityn vain hyviin asioihin.
Mä en yritä tehdä tästä hyvää,
vaan siedettävän, hyväksyä tämän kaiken.
Tiedostan pelon, pelottaa, että musta tulee
yksi niistä kyynisistä, elämään kyllästyneistä ja
negatiivista ihmisistä, jotka eivät nauti.
Eivät tästä hetkestä, eivät mistään hetkestä.
Että menetän sen positiivisuuden, sen
huolehtivaisuuden ja lämmön,
ne asiat, joita rakastan itsessäni.
Enkä mä halua menettää niitä, en halua
kadottaa itseäni jälleen kerran.
Haluan olla nyt ja kahden viikon päästä
edelleen se sama, ihana itseni, mitä olin
viisi viikkoa sitten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti