Luulin ennen, että jossain mitataan tarkalleen, milloin on annettu liikaa jollekin kantaakseen. Se on pelkkä harha, perätön luulo.

Siitä on yli neljä vuotta, kun me kohdattiin

ja tiesin heti, että sussa on jotain erityistä -

niin hyvässä, kuin pahassakin.

Sussa oli virheitä, heti alkuun teit asioita,

jotka ei ollut mua kohtaan reilua.

Samaan aikaan joku sussa veti mua puoleesi,

en oo vielä tänäkään päivänä varma,

että mikä se jokin on.

Siitä on reilu vuosi, kun sanottiin tahdon.

Lupasin olla sun rinnalla myötä- ja vastoinkäymisissä.

Rehellisyyden nimissä, vastoinkäymisiä on

ollut ehkä enemmän, kun jaksaisi edes muistaa.

Ei oo ollut aina vaaleanpunaista rakkauskuplaa,

ei ruusuja, ei hattaraa, ei pinkkejä sydämiä.

Mutta tässä sitä ollaan, kaiken keskellä,

yhä edelleen.

Vuoteen on mahtunut paljon, liikaa.

Traumaattisia tapahtumia, ylikuormittumista,

työstressiä. Vastapainona oma asunto,

häät, onnistumisia, onnea, kouluun pääseminen.

Miehen sairastuminen, tai lähinnä sen 

paljastuminen ja kaikki siitä koituneet

ongelmat ja vaikeudet.

Läheisen syöpä. Asiat epävarmoja,

oikeastaan kaikki enemmän tai vähemmän

levällään, eikä mikään oo omissa käsissä.

Tätä se elämä kai on. Selätetään yksi ongelma,

ja tilalle saadaan kymmenen uutta ongelmaa.

Uusiin tilanteisiin sopeutumista,

uuden opettelua, asioiden hyväksymistä.

Mikään ei oo nyt kohdallaan,

mutta ehkä nyt riittää se, että pystyy sen

myöntämään ja hyväksymään.

Kaikki on päin helvettiä, eikä oo tarve tehdä

mitään muuta, kun selviytyä, pysyä hengissä,

ja jaksaa välillä tyhjentää vaikka astianpesukone.

Tänään musta ei ollut juuri muuhun,

mutta ehkä huomenna jaksan pestä pyykkiä.

You've got a heart as loud as lions, so why let your voice be tamed?

Koko seinän peittävä kirjahylly täynnä lakikirjoja,

muutama sanakirja siellä täällä. 

Edessä kaljupäinen asianajaja puku päällään.

Mieli vaeltaa muistossa siihen, 

kun hovioikeus kumosi käräjien tuomion. 

Jalat tärisi, henkeä oli mahdoton saada, 

sydänkin jätti varmasti lyöntejä välistä.

Ei se aktiivisena ole mielessä, 

mutta aina muistaessa sydämeen lyödään veitsi, 

käännetään sitä 360 astetta ja heitetään suolat perään.

Joku, joka oli jo todettu syylliseksi,

saikin yhtäkkiä jatkaa elämäänsä. 

Joku, joka on alistanut, tehnyt hirveän rikoksen, 

häväissyt, liannut, tahrinut.

Se joku pahimmassa tapauksessa tekee sen

uudestaan ja uudestaan, 

aina eri uhreille.

Mä olin rohkea, vein asian eteenpäin,

kävin läpi pitkän ja hirvittävän raskaan tien. 

Mulla oli ympärillä tukiverkosto, 

ihmisiä, jotka välitti ja kannusti. 

Entä jos jollain ei ole? Ei tietoa tai apua saatavilla?

Vaikka lopputulema ei ollut haluttu, 

eikä edes sinnepäin, tekisin sen silti uudestaan.

Koska mulla on oikeus,

ja sulla ei ollut oikeutta tehdä niin.

Eikä sulla edelleenkään ole, ei nyt eikä koskaan.

Toivottavasti olet sen oppinut, 

toivottavasti olet saanut apua ongelmaasi.

Et ollut pahoillas, et osoittanut merkkiäkään

katumuksesta tai häpestä, 

mutta mä annan anteeksi. 

Koska mä voin, mä olen riittävän vahva, 

älyttömän vahva ja täysin riittävä - siitä

huolimatta, mitä sä teit mulle.

Sun teko ei määrittele mua, ei enää.

On nainen ratissa kyyneleitä keräillen, ei kukaan kotona oota

En oo eläessäni tuntenut oloani yhtä yksinäiseksi enkä tyhjäksi, 

kuin nyt, sen jälkeen, kun sä lähdit pois.

Sydän särkyy, kun ajattelen sua,

sydän huutaa sua lähelleen. 

Yhtäkkiä koti ei ookaan koti,

on vaan seinät ja niiden sisällä pelkkää tuskaa.

Tuun kotiin 13 tunnin työvuoron jälkeen,

enkä työpaikan ulkopuolella oo yhtään mitään. 

Töissä mua tarvitaan,

olen monelle tärkeä ja kaivattu,

mutta tällä hetkellä se on kaikki, mitä on.

Ihmiset tarjoaa apua, tukea, olkapäätä,

se kaikki merkitsee valtavan paljon, 

enkä voisi kiitollisempi siitä kaikesta olla.

Silti kaikilla muilla on joku,

jonka kanssa jakaa arki, puhua murheista

tai hehkuttaa onnistumisista.

Mulla on vain puhelin, johon voin rustailla

sanoja ja vaan toivoa, että ne tavoittaa sut.

Sen lisäksi on tyhjä koti, jossa ei ole

mitään elonmerkkejä, ei mitään, 

minkä vuoksi kotiin olisi ihana mennä.

Soljun, oon pelkät raamit siitä,

mitä tavallisesti olen. 

Oon turta, kyyneleet ovat loppuneet,

ei ole enää niitäkään.

Jätän roskia pöydälle, koska säkin aina teet niin,

mutta ei ne tuo sua takaisin.

Koti on tismalleen samassa kunnossa,

kuin sun lähtiessä: sun likapyykit lattialla,

sun peitto ja tyyny olohuoneen sohvalla.

Ne tuo tavallaan turvaa; on edes jotain samaa.

Vaikka todellisuudessa mikään ei

ole ennallaan, mikään ei ole samaa.

Jokainen sekunti on sekunti lähempänä sitä,

että olet taas täällä, 

jokainen yksin nukuttu yö on yö vähemmän

ilman sinua.

Ja mä yritän, ja yritän ja yritän jaksaa.

Kasata voimia, kerätä rippeitä,

joiden voimalla selviäisin minuutin pidempään. 

Vaik koskettiin pohjaa ja kahlattiin vesiin syviin, meille käy hyvin

Neljä vuotta sitten mun elämä oli täynnä

epävarmuutta, tuskaa ja ahdistusta.

Pisimmät suunnitelmat oli päivän, 

ehkä viikon päähän.

Suurin haave ja toive oli selvitä siitä hetkestä,

selvitä minuutti, tunti, päivän loppuun saakka.

Jos en ajatellut itsemurhaa joka ikinen päivä, 

se oli suuri saavutus.

Jos pystyin huolehtimaan kodista ja itsestäni, 

olin ponnistellut valtavasti.

Nyt, neljä vuotta myöhemmin, 

mulla on ammatti ja vakituinen työsuhde,

on pitkän tähtäimen suunnitelmia ja haaveita, 

ja viikon päästä aviomies.

Arjen asiat rullaa kaikki omalla painollaan, 

oon pääsääntöisesti onnellinen ja

mikä tärkeintä, luotan itseeni ja siihen,

että selviän, pärjään, pystyn ja kykenen.

Joskus on vaikea ymmärtää,

että olen oikeasti tässä pisteessä.

Miten se teho-osastolla itsemurhayrityksen

takia makaava ihmisen kuori pääsi tänne asti?

Mistä helvetistä mä oon repinyt kaikki ne voimat,

että jaksoin tarpoa monen monta vuotta kaikkien

niiden vastoinkäymisien läpi?

Miten siitä raiskausta, likaisesta, arvottomasta

ja mitättömästä kasvoi tämä, kuka nyt olen?

Rakastettu, arvokas, upea ja ihana minä.

Siitä pisteestä, kun kaverisuhteiden luomiset

ahdisti liikaa, kun keneenkään en uskaltanut

luottaa ja olin varma, että kaikki haluaa satuttaa.

Koko maailma oli paha, kaikki oli pahaa.

Kukaan ei päässyt lähelle, kukaan ei saanut

tulla lähelle.

Tähän, kun oot sinä. Ensimmäinen hali,

ja tiesin, miltä tuntuu olla turvassa.

Jos oisit kuka tahansa muu, jos aikaa olisi

kulunut vähemmän, jos ei oltaisi säädetty

puolin ja toisin välissä muita juttuja,

et varmaan olisi viikon päästä aviomies.

Mutta sä olet, ja mä tiedän, että niin sun

kuuluukin olla. Ei kenenkään muun.

Tahdon olla sun vierelläs aina, vuodet yhdessä pois kuluttaa

Mä rakastan sua.

Ne kolme hulluu sanaa, jotka nykyään kuulen

ja myös sanon päivittäin, useampina päivinä

jopa monta kertaa.

Sanoja, joita oon kuullut läpi elämän,

mutta jotka on saanut oikean merkityksen

vasta oikean ihmisen löydyttyä rinnalle.

En muista tarkkaan, että milloin ne kuulin

ekaa kertaa sun suusta, mutta muistan sen

tunteen, jonka ne sanat mussa sai aikaan.

Ne pyöri mun päässä, leikittelin niillä koko ajan,

kuuntelin rakkauslauluja ja olin onnellinen. 

Kokonainen. Mutta samaan aikaan se oli pelottavaa;

mulla meni pitkään, ennen kun sanoin ne itse ääneen.

Nyt se on vakio, kuuluu osaksi jokaista päivää.

Eikä sitä aina edes tajua, vaikka niitä tarkoittaa

ja tietää ja tuntee olevansa rakastettu.

Silti ne sanat aiheuttaa sitä samaa onnea

ja saa mut tuntemaan itseni kokonaiseksi.

Oon oppinut, että mitä on rakkaus,

mitä on rakastaa ehdoitta.

Myötä- ja vastoinkäymisissä. Ja erityisesti

niissä vastoinkäymisissä, joita meidän

matkan varrelle on osunut paljon.

Mutta mikään niistä ei oo saanut meitä rikki,

mikään ei oo ollut vahvempaa, kuin meijän rakkaus.

Ja mä tiedän, ettei mikään jatkossakaan tuu olemaan.

Opitaan, tehdään virheitä, opitaan lisää.

Sitähän se loppupeleissä on; yhdessä opettelua,

yhdessä oppimista, kompromisseja. 

Eikä mun tarvitse varoa sanojani, ei tarvitse

pelätä, että tuleeko nyt näistä housuista

tai tästä nenäkorusta sanomista.

Ei tarvitse pelätä, jos moikkaa kaupan kassalle,

joka sattuu olemaan mies, 

että tuleeko siitä tuntien riita.

Sä oot kaunis. Maailman kaunein. Maailman ihanin.

Teet musta onnellisen. Haluun olla sun kanssa.

En haluu ikinä erota. En haluu koskaan menettää sua.

Niitä sanoja, joita edelleen kuulen päivittäin,

vaikka olisin ollut kaksi vuorokautta peiton alla 

hiukset pesemättä ja kiukutellut kaksi tuntia.

Sitä on rakkaus. 

Oot yksi noista tähdistä, jotka taivaal loistaa

Mieli palaa siihen hetkeen, kun istutaan sohvalla

ovikellon soidessa ja mä siirryn seuraamaan

tilannetta ikään kuin seuraisin elokuvaa.

Näen itseni mytyssä sohvan nurkassa, 

näen tyhjän katseen ja mielen, 

joka yrittää suojella ihan kaikelta.

Yö vietetään valvoen, puhutaan, muistellaan, 

nauretaan, itketään ja hoetaan samoja asioita.

Mieleen palaa kaikki painajaiset, 

joissa sä nouset haudasta, 

kuinka joku koditon on vallannut hautasi

ja kaikki muut unet, joita silloin näin.

Ensimmäinen päivä, ensimmäinen elokuva, 

ensimmäinen kuukausi, kesä, juhannus, 

joulu ja huomenna ensimmäinen vuosi

sen jälkeen, kun oli sun aika lähteä.

Palaat mieleen toistuvasti, en saa mitään

pois enkä varsinkaan sitä, etten ehkä

koskaan saanut käsiteltyä kuolemaasi kokonaan.

Sitä, etten pystynytkään auttamaan, 

en osannut pelastaa.

Mikään, mitä tein, ei riittänyt.

Kuolemaasi ja elämääsi ennen sitä, 

siihen kaikkeen liittyy edelleen kipeitä haavoja,

jotka eivät ole vieläkään arpeutuneet.

Silloin kuvittelin, että käsittelin kaiken, 

vaikka todellisuudessa paljon oli myös 

todellisuuden pakenemista. 

Sitä samaa, mitä sä teit, sitä samaa, 

joka lopulta vei sulta hengen.

Ikävä on, ei enää samanlainen, 

ei enää päivittäistä tuskaa, 

ei samanlaista kipua tai surua, 

mutta lähestyvä vuosipäivä sai kaikki nämä

tunteet taas pintaan.

Toivottavasti sulla on hyvä olla siellä jossain. 

Väärä näytelmä miks kukaan ei keskeytä

Jokin aika sitten herätessä luin sähköpostin,

jossa kerrottiin, että korkein oikeus on hylännyt

valituslupahakemuksen.

Eikä siinä vielä mitään, mutta hylky on

tullut 2.6. Kesäkuussa. Kuusi kuukautta sitten.

Alkuun mun mieli hyssytti, ei hätää, eihän siinä mitään.

Mun mieli työnsi tän tallelokeroon, 

yritti piilottaa sen johonkin,

ikään kuin se ei edes olisi totta.

Vaan onhan se, totisinta totta.

Tuntuu siltä, kun olisi vedetty matto jalkojen alta. 

Siltä, että olen likainen ja arvoton.

Ettei mulla ole arvoa edes sen vertaa, 

että mulle olisi ilmoitettu asiasta heti.

Ei heti, ei viikon, ei kuukauden eikä edes

viiden kuukauden viiveellä, 

vaan puoli vuotta myöhemmin. 

Ja nytkin vain siksi, että itse kyselin asian perään.

Sattuu, sattuu aivan saatanasti, 

vaikka pää yrittikin sysätä koko asian piiloon.

Yritän ajatella, että sille oli syynsä, 

miksi sain tämän tietooni vasta nyt.

Ehkä kaiken alkuvuoden paskan jälkeen

maailmankaikkeus halusi suojella ja olla

heittämättä enää yhtään paskaa kaiken

niiden alkuvuoden kriisien jälkeen.

Mutta mikään ei silti saa pois tätä tuskaa, 

ei tätä arvottomuuden tunnetta.

Juuri nyt se ei lähde. 

Se ei lähde, vaikka hoen olevani yhtä hyvä ja

arvokas kuin kaikki muutkin, 

ei vaikka yritän ajatella asian positiivisia puolia.

Ajan kanssa varmasti helpottaa, niin kuin aina kaikki, 

mutta juuri nyt ei, ei mikään.