epävarmuutta, tuskaa ja ahdistusta.
Pisimmät suunnitelmat oli päivän,
ehkä viikon päähän.
Suurin haave ja toive oli selvitä siitä hetkestä,
selvitä minuutti, tunti, päivän loppuun saakka.
Jos en ajatellut itsemurhaa joka ikinen päivä,
se oli suuri saavutus.
Jos pystyin huolehtimaan kodista ja itsestäni,
olin ponnistellut valtavasti.
Nyt, neljä vuotta myöhemmin,
mulla on ammatti ja vakituinen työsuhde,
on pitkän tähtäimen suunnitelmia ja haaveita,
ja viikon päästä aviomies.
Arjen asiat rullaa kaikki omalla painollaan,
oon pääsääntöisesti onnellinen ja
mikä tärkeintä, luotan itseeni ja siihen,
että selviän, pärjään, pystyn ja kykenen.
Joskus on vaikea ymmärtää,
että olen oikeasti tässä pisteessä.
Miten se teho-osastolla itsemurhayrityksen
takia makaava ihmisen kuori pääsi tänne asti?
Mistä helvetistä mä oon repinyt kaikki ne voimat,
että jaksoin tarpoa monen monta vuotta kaikkien
niiden vastoinkäymisien läpi?
Miten siitä raiskausta, likaisesta, arvottomasta
ja mitättömästä kasvoi tämä, kuka nyt olen?
Rakastettu, arvokas, upea ja ihana minä.
Siitä pisteestä, kun kaverisuhteiden luomiset
ahdisti liikaa, kun keneenkään en uskaltanut
luottaa ja olin varma, että kaikki haluaa satuttaa.
Koko maailma oli paha, kaikki oli pahaa.
Kukaan ei päässyt lähelle, kukaan ei saanut
tulla lähelle.
Tähän, kun oot sinä. Ensimmäinen hali,
ja tiesin, miltä tuntuu olla turvassa.
Jos oisit kuka tahansa muu, jos aikaa olisi
kulunut vähemmän, jos ei oltaisi säädetty
puolin ja toisin välissä muita juttuja,
et varmaan olisi viikon päästä aviomies.
Mutta sä olet, ja mä tiedän, että niin sun
kuuluukin olla. Ei kenenkään muun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti