Pidän elämäni itsekkäästi itselläni ja pidän fiilikset visusti aina itselläni

"Voidaanko tehä jotain extremeä",
se kysyy ja myöhemmin mä nauran,
että tosiaanko ollaan niin vanhoja,
että extreme tarkoittaa junaradalla kävelyä.
Me kuitenkin jäätiin juttelemaan yli tunniksi
yön pikkutunteina, syvällisiä.
Se kertoo, että on katsellut,
että esitänkö vain hyvinvoivaa vai onko se aitoa
ja päätynyt siihen tulokseen,
että jälkimmäinen vaihtoehto on oikea.
Kertoi, että muutos on erittäin selkeä
ja että häntä harmittaa,
kun aina puhuu omista asioistaan eikä
kysele minun aitoja oikeita kuulumisia.
Muisti jopa sen, etten ole saanut päätöstä.
Extremeä olikin ehkä syvällisten puhuminen,
kumpikaan kun ei ole kovin avoin.

Seuraavana iltana sain uusilta tuttavilta
kutsun pubiin ja hyppäsin pyörän selkään.
Muistan ajatelleeni heidät tavatessani ensikertaa,
etten heistä tule enää kuulemaan,
joten kutsu oli erittäin miellyttävä yllätys.
Ilta oli hauska ja se venyi aamuun asti,
joka ei ihan niin hauskaa ollutkaan ainakaan
sen kannalta, että maanantaina alkoi uusi työ.
Se jännitti ja jopa kauhistutti alkuun,
mutta kaikki ne tuntemukset katosi hyvinkin nopeasti.

Muuten olen ollut jossain ihmeellisessä suossa
viime aikoina ja se on vähän pelottanut,
kunnes ilokseni huomasin,
etten tälläkään kertaa ole putoamassa jyrkänteeltä,
vaan yksinkertaisesti suon syynä on naiseus.
Ja kyllähän mä tiedän jo muutenkin,
ettei huono päivä tai edes huono viikko
meinaa sitä, että olisin menettämässä otteeni.
Enkä sitä edes pelkää,
sillä tiedän, että se vaatisi melkoisen kasan
suuria vastoinkäymisiä päällekkäin,
että mut saisi musertumaan.
Nyt kun tiedän, miten mahtavaa elämä on
silloin, kun on mielenterveys kunnossa
ja löytänyt itsensä ja paikkansa,
aijon pitää tästä kiinni kynsin ja hampain.

Enkä mä muuten enää ole niin sulkeutunut kuin ennen,
tai sitten mulla vaan on nykyään niin harvoin
niitä fiiliksiä, jotka saa mut sulkeutumaan,
etten sen takia enää sulkeudu.
Kyllä mä silti nykyään herkemmin selitän,
että mistä on kyse,
kun on huonoja hetkiä tai päiviä.

Oon tallonu itteni tarpeeks kattonu sivust pyytäny anteeks

Loma meni hyvin, paremmin kuin hyvin.
Vanhat muistot väistyivät kauas pois,
kun sain paljon uutta ajateltavaa.
Mennessä bussimatka lentokentältä hotellille
tuntui oudolta, ahdistavalta ja pelottavalta.
Yksi ilta käveltiin entisen työpaikan ohitse
ja mä tunsin työntekijöiden katseet,
vaikka yritin tekeytyä näkymättömäksi.
Palatessa bussimatka oli haikeutta täynnä,
mutta hyvää haikeutta. Hymyjä ja naurua.
En enää pelkää,
en mennyt rikki enkä palasiksi.
Ja mä osoitin pärjääväni, eläväni omaa elämääni.
Ja niin sen kuuluukin mennä.

"Näytät hyvältä, tosi hyvinvoivalta.
Mahdatko sä edes tarvita terapiaa enää?"
terapeutti kyseli.
Nyt mulla on viisi terapiakertaa loppuvuonna
ja se tuntuu uskomattomalta.
Vähän pelottavalta, enimmäkseen mahtavalta.
Mä tein sen. Mä tein kaiken tän.
Mä oon puskenut päivästä toiseen,
arvesta toiseen, osastojaksosta toiseen.
Oon kaatunut, heittänyt kuperkeikkoja,
tippunut monia metrejä alas.
Oon noussut pystyyn, pyyhkinyt tomut vaatteista,
näyttänyt keskisormea maailmalle
ja niille, ketkä eivät ole uskoneet.
Ja vaikka mä kaaduin tuhat kertaa,
sillä ei ole mitään väliä.
Vaan sillä, että nousin ylös 1001 kertaa.

Mä pystyn, mä kykenen, mä voin.
Tehdä omat päätökseni,
elää sellaista elämää, kun itse tahdon.
Ja olla tekemättä sellaisia asioita,
joista en nauti.
Ja vaikka välillä edelleen tulee vastaan
kompastuskiviä - välillä pienen pieniä,
joskus vähän suurempia - niin mä pärjään.
Enkä mä koe enää minkäänlaista
tarvetta todistella sitä kenellekään.
Se on jonkun muun oma henkinen helvetti,
jos ei kestä tai luota siihen,
että mulla on kaikki hyvin,
etten mä enää murru.

Hit me, kick me, you can never get me

Oon lähdössä lomalle sen maahan,
ensimmäistä kertaa sen jälkeen,
kun se hakkasi mut.
Kun se jätti mut lojumaan hotellihuoneeseen
kera mustelmien ja järkkyneen mielen.
Tai eihän se meinannut edes jättää,
vaan yritti pelata edelleen valtapelejään,
mutta huoneen turvalukko pysyi visusti kiinni.
Siitä lähtien on ollut tiettyjä asioita,
joista se tulee mieleen.
Kun leikkaan kynsiä, muistan,
kuinka se vaati mua pitämään kynnet lyhyinä.
Messengerin viesti- ja soittoääni kun kuuluu,
muistan heti, että jos mulla
meni muutamakin minuutti vastata viestein,
jouduin selittelemään sitä.
Jos joku juo kaljaa ja korottaa ääntään,
palaan siihen hotellihuoneeseen, siihen yöhön.
Jotkut kappaleet tuo sen kaiken mieleen,
enkä mä vieläkään kuuntele niitä vapaaehtoisesti.

Mä en ikävöi, en ollenkaan,
enkä ole ikävöinyt yli vuoteen.
Mutta siihen maahan markustaminen
tuo väkisinkin muistoja mieleen ja
tarvitsen tämän, jotta voin saada uusia muistoja.
Etten enää pelkää, että muistan sen maan
taas muista, hyvistä asioista.
Matkaseurani on onneksi maailman turvallisin
ja luotan täysin siihen,
ettei mitään pääse tapahtumaan,
vaikka se sattuisikin taas olemaan
siinä kaupungissa.
Totta kai mä olen vähän huolissani,
mutten ainakaan kiellä tai peittele sitä.

Muistan, kuinka silloin pidin kaikkia miehiä
uhkina, kaikki olivat pelottavia.
Mä kaipasin kuitenkin kipeästi jotain,
että pääsisin yli herra narsistista.
Silloin mun elämään asteli A,
ja A oli turvallinen, hän palautti mun uskon
siihen, ettei kaikkia tarvitse pelätä.
Hän sai mun levottoman mielen rauhoittumaan,
ja vaikka hän myöhemmin teki vääriä valintoja,
oon silti onnellinen, että hän on yhä elämässäni.
Vaikka se tarkoittaakin tällä hetkellä
sähköpostien tai kirjeiden kirjoittelua ja
sitä, että päivässä on vain muutamia aikoja,
jolloin voin odottaa puhelimeni soivan.
Eikä tällä ole mitään tulevaisuutta,
mutta koen olevani sen velkaa.
Että autan hänet läpi vaikean ajan,
niin kuin hän auttoi minut läpi oman helvettini.

Huomenna mä kuitenkin lähden
ja aijon palata takaisin vähän vahvempana,
vähän rohkeampana ja voittajana.