Oon paahtanut eteenpäin sellasta vauhtia,
ettei mieli meinaa pysyä perässä.
Yritän niellä sydänsurut,
yritän painaa kaveriongelmat villasella.
Nykyään perusilme on hymy,
höpötän ja naureskelen.
Kohautan olkia kusipäille,
mitä sitten, ei ne mua muserra.
Jotenkin sitä yrittää olla niin
saatanan vahva,
sellainen voittamaton.
Luottamus itseen on kasvanut,
minäkuva on parantunut,
vaikkakin edelleen sisällä on se sama
pieni teinityttö, joka nieleskelee kyyneleitä
ja pakenee paikalta.
Aikuinen tyttö heittää vitsiksi,
hymyilee nätisti ja nyökyttelee.
Ehkä nyt elän niitä menetettyjä vuosia,
dokailen ja rällään,
painan täysillä eteenpäin.
Kattellaan sitte syssymmällä!
