Feeling low

Elämä heittää kuperkeikkoja ja kärrynpyöriä,
ahdistaa yhä useammin ja kovempaa.
Öisin uni on levotonta, jos sitä edes on,
mielessä pyörii kaikenlaista.

Sitten tapahtuu inhottavia juttuja,
ihmiset puhuu pahaa ja siinä mä yritän
puolustaa, yksi vastaan kolme.
Ja sitten tapahtuu lisää inhottavia juttuja,
sellaisia niin inhottavia,
että välejä mennyt poikki.

Ja niin pienet piirit pienenee entisestään,
enkä voi olla ahdistumatta.

Yhtäkkiä kaikki on kamalaa,
elämä sun muut.
Enkä mä enää tiedä, mistä saisin kipinän,
toivon kipinän, että jaksaisin vielä.

Mitä sitten

Yritän pysyä kasassa, keräillä palasia,
pala palalta oon kokonaisempi.
Välillä on niitä hetkiä, kun tekisi mieli
vain luovuttaa, näyttää keskisormea,
romahtaa lattialle itkupotkuraivariin.
Käpertyä peiton alle ja jäädä sinne.

Ja mua pelottaa, niin paljon, että mitä sitten,
jos ja kun olen eheä ja parantunut.
Mitä tai mikä mä sitten olen.
Mitä se elämä sitten on, kun ei enää
tarvitse pelätä paniikkeja tai ahdistuksia?
Kuulostaa ehkä tyhmältä pelätä,
mutta kun elämä on ollut tätä jo niin monta vuotta.

Osaanko mä edes enää elää?