Yritän pysyä kasassa, keräillä palasia,
pala palalta oon kokonaisempi.
Välillä on niitä hetkiä, kun tekisi mieli
vain luovuttaa, näyttää keskisormea,
romahtaa lattialle itkupotkuraivariin.
Käpertyä peiton alle ja jäädä sinne.
Ja mua pelottaa, niin paljon, että mitä sitten,
jos ja kun olen eheä ja parantunut.
Mitä tai mikä mä sitten olen.
Mitä se elämä sitten on, kun ei enää
tarvitse pelätä paniikkeja tai ahdistuksia?
Kuulostaa ehkä tyhmältä pelätä,
mutta kun elämä on ollut tätä jo niin monta vuotta.
Osaanko mä edes enää elää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti