So much to lose, I'm losing my mind

Jossain kaukaisuudessa on ajatus,

joka yrittää väittää, että tää on liian rankkaa.

Se yrittää hiipiä lähemmäs, 

kuiskailee korvaan, että voisi olla helpompaakin,

että onko tässä nyt mitään järkeä. 

Katoamisen jälkeen meidän keskustelut ovat

olleet luokkaa puoli tuntia päivässä, 

sillä sun nykyisessä työssä on niin tiukat säännöt.

Viikonloppuisin yritän sammuttaa ikävää tanssilattialla, 

yritän sammuttaa sen juomilla ja sillä, 

että kaikille lähestyville kerron, että mulla

on jo joku. 

Todellisuudessa taidan olla vähän hukassa,

olen hukassa kaikissa tapahtumissa -

on se sitten baari, illallinen perheen kanssa

tai siskontytön tanssiesitys.

Aina musta tuntuu, että jotain puuttuu, 

ettei mikään ole kokonaista. 

Kirjoitan sille tunnevalloissani, että olen loppu,

että mun mieli on loppu,

etten jaksa enää yhtään mitään. 

Eikä se säikähdä, se ei pelkää, etten jaksaisi

vaan se kertoo mun olevan vahva, 

se kertoo, että me selvitään.

Se on ainoa ihminen, jonka kliseinen

"kaikki järjestyy kyllä" ei ärsytä mua,

vaan saa hitusen luotua uskoa muhun.

Ja mä en tiedä, että mikä on se tekijä, 

joka saa mut tuntemaan näitä tunteita.

Sielu on myynnissä soita

Kun mun jalat kirjaimellisesti petti alta koulun vessassa,

olin varma, etten selviä tästä. Olin varma myös silloin,

kun autossa itkin niin paljon, etten saanut henkeä

ja silloin, kun terassilla huusin, 

että mieti miten se nyt jossain juhlistaa

ja jatkaa elämäänsä tyytyväisenä.

Enkä mä uskonut selviäni silloinkaan, 

kun näin punaiset kasvoni ja turvonneet silmäni peilistä.

Mutta kun yksi pysäyttää auton tullakseen halaamaan,

toinen käskee soittamaan jos tuntuu siltä

ja kolmas käskee nyt keskittymään vain itseeni - 

muun muassa silloin mä sain toivonpilkahduksia.

Kun saan lukemattomia viestejä, 

tsemppiä ja tukea, mä en pelkää, ettenkö selviäisi. 

Yksi sanoi kauniita sanoja ja

silloin mä ehkä hymyilin ensimmäisen kerran

ja mietin, että ehkä mä joskus selviän.

Että siinä mulla on ihminen ja syy, 

jonka takia mun on selvittävä.

Pyyhin kyyneleitä ja mietin, että se tekisi

sen mun puolesta, jos vain olisi vieressä. 

Kun mä kirjoitin sille viestejä, että mä kuolen, 

mä ihan oikeasti kuolen, 

se päättäväisesti kertoi kerta toisensa jälkeen, 

että hän on siinä, yhdessä olemme vahvoja.

Ja kun mä sanoin, että tuntuu etten ole mitään, 

se kerto, että olen kaikki ja hänen kaikkensa.

Silloin mä aloin uskomaan, että selviän.

Ja silloin, kun mä nauroin kaikkien niiden kyyneleiden

takaa jollekin äitin muka-hauskalle jutulle,

ei tarvinnut enää edes miettiä, että selviänkö.

10:43 mun maailma romahti vessan lattialle,

mun maailma romahti tuhansiksi sirpaleiksi. 

12:28 aloin keräilemään sirpaleita.

Ja ne sirpaleet, jotka jäi itseltä näkemättä, 

niitä mulle ojenteli maailman ihanimmat ihmiset. 

Se ehkä on tyytyäväinen, että syytteet hylättiin, 

mutta mulla on jotain paljon arvokkaampaa. 

Mulla on ihmisiä ympärillä, 

jotka aidosti ja oikeasti välittää ja rakastaa, 

jotka olisi valmiita tekemään mitä vaan mun puolesta.

Mulla on maailma täynnä rakkautta, 

sydämiä (vaaleanpunaisia äitini sanojen mukaan).

On haaveita, on suunnitelmia.

Ja mikä tärkeintä:

mulla on selkäranka ja puhdas omatunto.

Sen sä elämä oot vähintään velkaa

Mä katoan tän stressin ja pelon alle,

se murskaa mut ja saa mut muuttumaan.

En saa syötyä, en saa nukuttua ja kun saan, 

nään painajaisia. 

Kaikki ärsyttää, joka hetki tuntuu vaikealta, 

sellaiselta, että olisin mielummin peiton alla

piilossa pahaa maailmaa. 

Kun tämä jo saa mut näin hajalle, 

niin mitä jos sieltä tulee se päätös, 

ettei hän ole syyllinen?

En ole oma itseni ollut päiviin, 

jäänkö mä sitten tälläiseksi?

Muuttaako se mut lopullisesti, viekö se mun minuuden?

Mun mieli on täynnä näitä tunteita ja on

ihan sama, että mitä mä teen - ne eivät

jätä mua rauhaan, ne ei lähe pois. 

Tuijotan eteeni minuutin ja on mennyt 20 tai

sitten tuijotan 20 minuuttia ja on mennyt yksi.

Eräs käskee tekemään päätöksen, 

että kestän kyllä olipa tuomio mikä tahansa. 

Hetken musta tuntuu, että se on tehnyt

sen päätöksen mun puolesta ja se antaa voimaa.

Yritän pitää sen mielessä, 

mutta silti kaikki muut tunteet on suurempia. 

Niillä on enemmän valtaa.

Yritän vieläkin vaan hengittää, 

mutta päivä päivältä se on vaan vaikeampaa.

Haluan oikeutta, tarvitsen sitä. 

Ansaitsen oikeutta.

Ja mä tiedän, että joku mussa tuhoutuu, 

jos en sitä saa.

Is it over yet, in my head?

Ilmoitus ratkaisun antamisesta,

lukee mun puhelimen näytöllä

ja mun sydän jättää lyönnin tai kaksi väliin.

Joku pusertaa mun rintakehää

ja mä yritän keskittyä hengittämiseen.

Samaan aikaan oon täynnä huojentumista, 

helpotusta ja pelkoa.

Nieleskelen kyyneleitä, ei vielä, ei tässä.

Myöhemmin annan niiden tulla, 

enkä ole ihan varma, että mitä varten vuodatan niitä. 

Olenko niin helpottunut vai kuitenkin vain peloissani?

Ensi viikon perjantaina tapahtuneesta tulee

täyteen kolme vuotta ja istunnosta on silloin

kulunu yhdeksän kuukautta (rikosilmoituksen 

teosta n. viikon vajaa kolme vuotta.)

Silloin mä olen kuitenkin jo saanut päätöksen,

vaikka olinkin aivan varma, etten

tule sitä saamaan siihen mennessä.

Tähän asti olin vahvasti sitä mieltä, 

että ihan sama, että minkälainen ratkaisu tulee. 

Että kunhan vain pääsen piirtämään pisteen,

jättämään kaiken menneisyyteen, 

niin se riittää.

Mutta nyt, kun se on todellista, 

kun on konkreettista näyttöä siitä, 

että ratkaisu on tulossa, 

mua ahdistaa ihan jumalattomasti.

Mitä jos ne onkin päättäneet, että se on syytön?

Miten mä pystyisin käsittelemään sen, 

minkälaisia tunteita se herättäisi mussa?

Ja kun pyörittelen näitä kysymyksiä päässäni, 

kun ne soljuu ja kietoutuu toisiinsa, 

mun tekisi mieli piiloutua peiton alle.

Haluaisin kadota tai painaa jotakin nappulaa, 

joka saisi ajatukset katkolle. 

Etteivät ne menisi enempää solmuun.

Mutta ne menee ja ne löytää uusia ajatuksia, 

jotka ne saa vedettyä kietoutuneeseen verkkoonsa. 

Yritän muistaa hengittää.

Yritän muistaa, ettei tässä ole hätää.

Jos ratkaisu on hänen syyttömyytensä

ja jos se hajottaa mut pirstaleiksi, 

niin mulla on miljoona syytä olla vajoamatta

takaisin sinne pimeään synkkyyteen. 

Mulla on ihmisiä ympärillä, 

jotka haluavat pitää mut pinnalla. 

Mulla on ihmisiä ympärillä, 

joiden takia haluan pysyä pinnalla.

Kunhan nyt muistan vain hengittää, 

niin selviän kyllä.