Why aren't you scared of me? Why do you care for me?

Istun poikien kanssa sohvalla,
ne pelaa pleikkaria ja tunnen oloni kotoisaksi.
Ei tarvitse miettiä, että mitä sanoo
tai että sanooko yhtään mitään.
Puhutaan "meijän porukasta" ja taas mä
kuulun johonkin, olen jotakin.
Mieli kuitenkin yrittää syöttää hölmöjä ajatuksia,
mitä sitten, jos ne vaan katoaa,
mitä jos ne haluaakin satuttaa jollain tapaa.
Järki yrittää muistutella, ettei tässä ole mitään
hätää, ei nyt. Nyt ne on siinä.

Annan pieniä palasia itsestäni,
ensin ne sai nähdä mut koulussa,
sitten ne sai käydä tupakalla mun pihalla.
Myös silloin, kun olin paskana ja
halusin vain sulkeutua neljän seinän sisään.
Seuraavaksi uskalsin jo mennä toisen kotiin.
Jossain kohtaa aloin itsekin ehdottelemaan hengailua,
joka oli se suurin kynnys, jonka takana
kompastelin pisimpään.
Myöntää itselleen, että välillä sitä
kaipaa seuraa, kaipaa ihmisiä ympärilleen.

"Mikset sä ikinä pyydä meitä sun luo kahville?"
"Tehän voisitte oppia musta jotain uutta"
"Oisko se sit niin kauheeta?"
Oon pystynyt sanottamaan sen,
kuinka hankalaa on päästää ihmisiä lähelle,
oon pystynyt kertomaan siitä pelosta.
Tunnistan itsessäni sen, kun tekisi mieli
työntää ne pois, olla vittumainen ja kusipää.
Ja sen sijaan, että olisin kusipää ja haastaisin riitaa,
vedän henkeä ja palautan mieleeni,
ettei mulla ole mitään hätää,
että mäkin tarvitsen ihmisiä ympärilleni.
Eikä ne ihmiset pysy siinä, jos mä ajan ne pois.

Oon pystynyt kertomaan mun heikkouksista,
multa pyydetään mielipiteitä ja mä annan niitä.
Oon ottanut vastaan lohtua ja kertonut,
että kuinka kiitollinen olen siitä.
Oon ylittänyt monia kynnyksiä,
niitä kynnyksiä, joita ihmissuhteen ylläpitämisen
vuoksi vain on ylitettävä.
Ja mua pelottaa, oisi typerää väittää, ettei niin olisi.
Mutta on myös ihan ok pelätä, tunnistaa ja
hyväksyä se pelko.
Silloin pelko ei hallitse minua,
vaan minä hallitsen pelkoa.

Nyt sä lähet menemään, sinne mist sä tulitki

Helpotus iskee kovemmin minuutti minuutilta,
saa sävyjä ylpeydestä ja onnesta.
Nostattaa hymyn huulille ja yrittää
raottaa kyynelkanaviakin.
Samaan aikaan fyysiset stressioireet
siirtyvät taka-alalle, ei enää päänsärkyä,
ei pahoinvointia eikä edes väsymystä.

Tällä kertaa paras tunne ei ollut silloin,
kun astui ulos salista.
Se oli silloin, kun vastaaja istui käytävällä
vaimonsa kanssa ja kävelin siitä ohitse.
Automaattisesti pääni painui alas,
katse oli tiukasti lattiassa.
Hieman ennen heitä joku sai mut kuitenkin
suoristamaan selän ja nostamaan leuan.
"sullahan oli ivallinen hymy huulilla!" mulle
hehkutetaan ja olo on kuin uudestisyntynyt.

Sä rikoit mut, satutit mua, revit mut kappaleiksi.
En tiennyt, että saanko koskaan koottua sitä
kaikkea, löytäisinkö kaikkia palasia.
Se hetki, se itsevarmuus ja se voima,
mikä oli siinä hetkessä - se oli se viimeinen
palanen, joka oli kadoksissa.
Muutamaa päivää aiemmin me mietittiin
sitä terapiassa, mun piti nousta ylös
ja kokeilla sellaista voimakasta asentoa.
Se tuntui typerältä ja olin ihan varma,
etten mä koskaan pystyisi siihen.

Se kuitenkin tuli jostakin, selkärangasta,
muistoista, harjoituksen ansioista..
En tiedä, eikä sillä ole mitään merkitystä,
vaan sillä, että se tapahtui, se onnistui,
se tuli ikään kuin automaattisesti.

Ja sitä hetkeä kukaan ei voi viedä multa,
sitä hetkeä mä voin aina muistella,
kun tunnen oloni yhtään epävarmaksi.
T. Jälleen kerran voittaja.

Automatic

Stressi on vienyt pohjalle.
Ennen oisin jäänyt peiton alle,
murhetinut, pelännyt, sulkeutunut.
Nyt taas - arki rullaa ihan samalla tavalla,
kuin ennenkin.
Stressin huomaa viikon kestäneestä
päänsärystä, tupoittain lähtevistä hiuksista.
Sen huomaa väsymyksestä ja voimattomuudesta.
Koti pysyy siistinä, vaikken mä edes
ole ihan varma, että missä välissä olen
ylläpitänyt sitä siisteyttä.
Sumuista arjen pyörittämistä,
ajantajun heikentymistä, hajamielisyyttä.

Tää on verrattavissa siihen, kun autoa ajaessa
on ajatuksissaan ja yhtäkkiä havahtuu,
että onkin kulkenut jo pitkän matkan - huomaamatta.
Tosin nyt ajanjaksona on viikot, ei minuutit.
Keho ja mieli on kuin automaatiolla,
ja kohta mä havahdun, että hei,
mähän selvisin.
Ja samalla oon silti oppinut ja kehittynyt,
vaikka nyt tuntuukin, että koko elämä laahaa.

Mun ei tarvitse mitään muuta,
kuin selvitä perjantaista.
Sen jälkeen voin hengähtää,
keskittyä omaan hyvinvointiini ja ottaa
ohjat taas omiin käsiini, automaatiota
ei sitten enää tarvitse.

Siihen asti automaatio on enemmän kuin ok.

And then what

On helppo vedota aikatauluihin,
on niin kiire, kun on kaikkea meneillään.
Ei ole aikaa tavata uusia ihmisiä,
ei tarvitse, kun voi uppoutua kaikkeen muuhun.
Ja silti, silti odotan kauhulla sitä hetkeä,
kun ei olekaan enää mitään mitä suorittaa,
kun on sitten ajokorttikin ja on kaikki
mahdollisuudet liikkua miten huvittaa.
Mitä jos mä jään silti yksin?
Mitä jos mä en ikinä riitäkään kenellekään?
Tai mitä jos en osaa vaatia sellaista
kunnioitusta ja arvostusta, minkä tiedän ansaitsevani?

Tänään istuin valkotaulun edessä,
niin kuin aina viikonvaihteen aikoihin.
Kädessä korkiton vihreä tussi,
silmät tapittaa taulua kuin mitäkin vihollista.
Aivot yrittää lähettää viestejä kädelle,
käskee kirjoittamaan, tekemään yhteistyötä.
Käsi ei liiku, silmissä lasittunut katse.
"Ei hätää, ne on vain kirjaimia ja numeroita."
Liioitellun hitaat liikkeet,
niin perkeleen täydellisiä kirjaimia ja numeroita.

Päätin heti, etten kirjoittaisi sitä.
Vain taskukalenteriin ja sinnekin niin,
ettei sitä voisi kukaan muu ymmärtää.
En seinäkalenteriin, en valkotaululle,
en jääkaapin oveen, en mihinkään,
missä se muistuttaisi olemassaolostaan.
Mutta nyt se kuitenkin on, se on valkotaululla.
Samoilla väreillä kirjoitettu kuin kaikki muukin.
Huolellisemmin ja tarkemmin kuin muut,
joka kertoo vain pelosta.
Pelosta, että siitä tulee todellinen,
ikään kuin kirjaimet ja numerot heräisivät henkiin
ja tulisivat satuttamaan.

Mutta elänkin maailmassa,
jossa ei numerot eikä kirjaimet herää henkiin,
eikä tässä maailmassa auta muu,
kuin kohdata se todellinen hirviö.
Likainen sielu ihmiskehossaan,
kuunnella, kuinka hän silmät kirkkaana
valehtelee ihmisten edessä, joita meidän
maailmassa kuuluisi kunnioittaa.
Mutta hänen maailmassaan saa myös
tunkeutua toisen kehoon kielloista huolimatta
ja se, jos mikä, kertoo hänestä enemmän
kuin yksikään numero tai kirjain.
Ei ole olemassa mitään sellaista numeroa
tai kirjainta, joka korvaisi hänen tekonsa.
Ei ole olemassa mitään, ei mitään,
mikä korvaisi hänen tekonsa.

On kuitenkin olemassa minä,
on olemassa tämä päivä, tämä hetki.
Ja minä selviän, selviän siitä päivästä,
niistä hetkistä.

And I'm the only one, and I walk alone

Onnistumisia, isoja asioita.
Laajan paritehtävän valmistuminen,
kirjallinen koe hyväksytty.
Tuntemattomassa ryhmätilanteessa
avaan suuni, osallistun keskusteluun.
Välissä teen kotitehtäviä.
Ja kun mä saavun kotiin,
eikä ole ketään kelle kertoa saavutuksista,
ei ketään, kuka tulisi halaamaan,
kertomaan, kuinka ylpeä on.
Ei ketään, kuka huomaisi, miten paljon
olen yhden päivän aikana suorittanut.

Mä voin kirjoittaa, lähettää viestejä,
lukea ylpeitä sanoja näytöllä.
Ne ilahduttaa pienen hetken,
mutta todellisuudessa voin etsiä
netistä tsemppilauseita ja ne ajaisi saman asian.
Voisin leikkiä, että niihin olisi käytetty enemmän
aikaa kuin viestin kirjoittamiseen.
Että toinen olisi tehnyt muutakin,
kuin avannut näytön, kirjoittanut jotakin,
sulkenut näytön ja jatkanut omia juttujaan.
Mutta ei ole, ja luultavasti tsemppilauseisiin
on käytetty enemmän aikaa,
kuin yksittäisen viestin kirjoittamiseen.

Voin mennä peilin eteen,
voin katsoa itseäni hymyillen,
tietäen, että tein mahtavia asioita tänään.
Tiedän, että ansaitsen kunnon yöunet
ja että voin katsoa peilikuvaa ylpeänä.
Mutta mä tiedän myös, että jaettu ilo
on kaksinkertainen ilo
ja mä haluan kaksinkertaisen ilon.
Ansaitsen kaksinkertaisen ilon.

Sanaoksennus

Ajatukset pyörii, poikkoilee.
Mitään selkeää kaavaa ei ole,
ajatukset eivät muodosta ketjuja.
Ei ratkaisuja, ei mitään.
Olisipa kiva nukkua, ainiin, tiistaina sitä ja tätä.
Oliko joku tehtäväkin tekemättä,
mitähän söisin torstaina?
Onkohan astianpesukone täynnä vai
muistinko tyhjentää sen?
Heh, perjantainen tarralappu.
Sattuu sinne ja tonne,
hartiat aivan jumissa,
päätä särkee ja keho kaipaa unta.
Yritän hengittää, juurtua sänkyyn,
pysähtyä tähän hetkeen.
Keskittyä tähän hetkeen,
olla miettimättä.
Missä mun pitäisi olla,
mitä mun pitäisi tehdä.
Kenelle mun pitäisi puhua,
kuka voisi tulla viereen ja rauhoittaa.
En uskalla ottaa kuulokkeita pois,
en halua sietää hiljaisuutta.
Tunnen kuinka hengitys hidastuu,
silmäluomet alkaa painamaan.
En kuitenkaan uskalla sulkea näyttöä,
ajatukset kuitenkin hyökkää heti,
enkä mä pystykään nukahtamaan.
Saatanan yksinäisyys,
tarviin ihmistä,
tarviin jonkun viereen.
Jonkun, jonka tasaisesti kohoavaa rintakehää
voisin tuijottaa, piirrellä kuvioita sormella.
Rauhoittua, hengittää,
ottaa mallia, että miten rentoudutaan.
Olla turvassa, tuntea turvaa, lämpöä.
Nyt on vaan kylmyys,
on jäätävä kylmyys ja levoton mieli.

Mä tarvitsen, mä haluan.
Mä ansaitsen.
Ennen kaikkea mä ansaitsen.
Turvallisuutta, seuraa, kosketusta.
Eikä mun tarvitsisi pelätä mitään niistä,
mä voisin vaan luottaa,
olla ja luottaa ettei mitään pahaa tapahdu.
Hengittää vapaasti,
en säikähtäisi, vaikka toinen tarttuisi
kädestä kiinni tai silittäisi poskea.

Vielä joku päivä se joku makaa mun vierellä,
se joku tiedostaa mun heikkoudet,
eikä se ole siinä satuttaakseen mua.
Se on siinä arvostaakseen ja kunniotaakseen mua.
Se avaa silmät ja se on onnellinen,
että se on siinä, just mun vieressä.
Ja mä en aja sitä pois vaan päinvastoin,
mä käperryn sen kainaloon ja nukahdan.
Ja tiedän, että se on siinä vielä aamullakin.