Onnistumisia, isoja asioita.
Laajan paritehtävän valmistuminen,
kirjallinen koe hyväksytty.
Tuntemattomassa ryhmätilanteessa
avaan suuni, osallistun keskusteluun.
Välissä teen kotitehtäviä.
Ja kun mä saavun kotiin,
eikä ole ketään kelle kertoa saavutuksista,
ei ketään, kuka tulisi halaamaan,
kertomaan, kuinka ylpeä on.
Ei ketään, kuka huomaisi, miten paljon
olen yhden päivän aikana suorittanut.
Mä voin kirjoittaa, lähettää viestejä,
lukea ylpeitä sanoja näytöllä.
Ne ilahduttaa pienen hetken,
mutta todellisuudessa voin etsiä
netistä tsemppilauseita ja ne ajaisi saman asian.
Voisin leikkiä, että niihin olisi käytetty enemmän
aikaa kuin viestin kirjoittamiseen.
Että toinen olisi tehnyt muutakin,
kuin avannut näytön, kirjoittanut jotakin,
sulkenut näytön ja jatkanut omia juttujaan.
Mutta ei ole, ja luultavasti tsemppilauseisiin
on käytetty enemmän aikaa,
kuin yksittäisen viestin kirjoittamiseen.
Voin mennä peilin eteen,
voin katsoa itseäni hymyillen,
tietäen, että tein mahtavia asioita tänään.
Tiedän, että ansaitsen kunnon yöunet
ja että voin katsoa peilikuvaa ylpeänä.
Mutta mä tiedän myös, että jaettu ilo
on kaksinkertainen ilo
ja mä haluan kaksinkertaisen ilon.
Ansaitsen kaksinkertaisen ilon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti